Ra­nu­an kan­sa­no­pis­ton pi­hal­la pie­ni ke­sä­pu­kui­nen lu­mik­ko uh­ma­si mi­nua ham­paat ir­ves­sä. Mi­nun piti pe­rään­tyä, jot­tei se oli­si kii­ven­nyt ylös hou­sun­lah­jet­ta. Syy­nä oli pie­ni pen­tu, jota emo oli kan­ta­mas­sa tur­val­li­sem­paan paik­kaan. Huo­ma­sin sen edes­sä­ni, kun ku­mar­ruin. Hyvä, et­ten ol­lut as­tu­nut sen pääl­le. Poi­ka­nen oli kar­va­ton, ja sen sil­mät oli­vat vie­lä um­mes­sa. Emo suo­je­li sitä oman hen­ken­sä uhal­la.

Lin­nun­poi­kas­ten tur­val­li­suut­ta li­sää len­tä­mään op­pi­mi­nen. Len­to­ky­vyn edis­tä­mi­seen lin­nuil­la on mo­nen­lai­sia kei­no­ja. Al­la ole­vas­ta ku­vas­ta nä­kyy eräs kei­no. La­pin­tii­ra ei an­na­kaan ruo­kaa suo­raan poi­ka­sen suu­hun vaan jää rä­pyt­te­le­mään puo­len met­rin kor­keu­del­le. Poi­ka­nen jou­tuu sii­vil­lään py­räh­tä­mään ylös, et­tä saa herk­ku­pa­lan emon­sa suus­ta.

Lap­se­na opin ajat­te­le­maan, et­tä va­rik­set ovat pe­sä­ros­vo­ja. Ne syö­vät mui­den lin­tu­jen poi­ka­sia ja mu­nia. Sik­si lin­nut syök­sy­vät va­ris­ten kimp­puun, kun ne tu­le­vat omal­le re­vii­ril­le. Minä en pi­tä­nyt va­rik­sis­ta, mut­ta suh­tee­ni muut­tui, kun pää­sin lä­hel­le va­ris­ta.

Koh­taa­mi­nen ta­pah­tui, kun olin pik­ku­poi­ka. Ai­dan­tol­pal­la is­tui van­ha va­ris sii­pi­än­sä roi­kot­ta­en. Otin ke­pin ja läh­din kä­ve­le­mään sitä koh­ti. Va­ris kat­soi mi­nua, mut­ta ei teh­nyt elet­tä­kään pa­e­tak­sen­sa. Pää­sin niin lä­hel­le, et­tä oli­sin voi­nut kos­kea va­rik­seen. Se kat­soi mi­nua sil­miin. Sen kat­sees­sa oli luot­ta­mus­ta ja vä­hän nuh­det­ta. Kep­pi pu­to­si kä­des­tä­ni, ja aja­tuk­se­ni va­rik­sis­ta muut­tui­vat.

Kou­lus­sa luim­me Lau­ri Poh­jan­pään ru­non va­rik­sis­ta, ja se jäi py­sy­väs­ti mie­leen. Ru­non nimi on Maa­il­man meno. Sii­nä ker­ro­taan, kuin­ka va­ri­se­mo kan­taa se­läs­sään poi­kas­taan koh­ti lah­den vas­ta­ran­taa. Emo va­lit­taa vä­sy­mys­tään ja käy poi­ka­sen­sa kans­sa seu­raa­van kes­kus­te­lun:

"Kun van­he­nen pian, alan kan­gis­tua,

kai kan­nat sä mua, kuin minä nyt sua?”

”En”, vas­taa poi­ka, ”sun jää­dä an­nan”.

”Ketä kan­nat sä sit­ten?”

”Mä poi­kaa­ni kan­nan.”

Pik­ku­poi­ka­na ku­vit­te­lin, et­tä isot lin­nut kan­ta­vat muut­to­mat­kal­la poi­ka­si­aan se­läs­sä. Ve­des­sä jout­sen saat­taa koo­ta koko poi­kas­kat­raan­sa sel­kään­sä, mut­ta len­tä­es­sään se ei kan­na poi­ka­si­aan. Uu­des­sa raa­ma­tun­kään­nök­ses­sä sa­no­taan kot­kas­ta ja sen poi­ka­sis­ta, et­tä ”se kan­taa nii­tä sii­vil­lään”. Van­has­sa kään­nök­ses­sä tämä on ku­vat­tu oi­kein: ”Niin­kuin kot­ka kii­hoit­taa pe­su­et­taan len­toon ja lii­te­lee poi­kas­ten­sa suo­ja­na, niin hän le­vit­ti sii­pen­sä, ot­ti hä­net ja kan­toi hän­tä su­lil­lan­sa” (5. Moos. 32:11).

Ver­taus­ku­van poh­ja­na Van­han tes­ta­men­tin pro­fee­tal­la oli var­maan nä­ky­mä Sii­nain vuo­rel­ta. Siel­lä on pal­jon kot­kia. Ne pe­si­vät jyr­kil­lä vuo­ren­rin­teil­lä, kor­ke­al­la. Kun kot­ka­e­mo to­te­aa, et­tä poi­ka­sen tu­li­si jo op­pia len­tä­mään, se saat­taa no­kal­laan pu­dot­taa poi­ka­sen­sa alas pe­säs­tä. Emo kui­ten­kin syök­syy poi­ka­sen­sa pe­rään ja ot­taa tä­män peh­me­äs­ti vas­taan se­läl­län­sä, jos poi­ka­nen ei saa­kaan il­maa sii­pien­sä al­le. Täs­tä Raa­mat­tuun kir­joi­tet­tu ver­taus on tur­val­lis­ta teks­tiä sii­tä, kuin­ka Luo­ja an­taa ko­et­te­le­muk­sia, mut­ta pi­tää huo­len omai­suus­kan­sas­taan ja jo­kai­ses­ta ih­mi­ses­tä.

Olin nuo­ri isä, kun ajoim­me tal­vel­la hyd­ro­kop­te­ril­la su­laan ja muu­ta­man se­kun­nin ajan jän­ni­tim­me, pai­nuu­ko keu­la jään al­le ja su­kel­lam­me­ko me­ren sy­vyy­teen. Omas­sa mie­les­sä­ni kul­ki­vat pien­ten las­te­ni ku­vat nuo­rim­mas­ta van­him­paan. Sama tois­tui mon­ta vuot­ta myö­hem­min, kun jou­duim­me ot­ta­maan len­to­ko­nees­sa pak­ko­las­ku­a­sen­non ken­täl­le las­keu­tu­es­sam­me. Näis­tä sel­vi­sin, mut­ta ne jät­ti­vät py­sy­vän muis­ti­jäl­jen.

Omat lap­set ovat en­sim­mäi­nen asia elä­mäs­sä­ni. Työ­e­lä­mäs­sä joku sa­noi, et­tä kiik­kus­tuo­lis­sa on sit­ten mu­ka­va muis­tel­la kaik­kea, mitä on saa­nut elä­mäs­sä ai­kaan. Nyt mi­nul­la on kiik­kus­tuo­lis­sa is­tu­mi­sen ai­ka, mut­ta mie­les­sä ei­vät ole työ­e­lä­män ai­kaan­saan­nok­set. Ajat­te­len kaik­kea hy­vää, mitä elä­mä tar­jo­aa täs­sä­kin vai­hees­sa. En­nen kaik­kea mie­les­sä­ni ovat omat rak­kaat lap­se­ni, jot­ka ovat jo muut­ta­neet ko­toa, eri puo­lil­le maa­ta. Hei­tä minä kan­nan – ru­kouk­sen sii­vin.