Vii­me viik­koi­na olen naut­ti­nut mo­nis­ta läm­pi­mis­tä ke­vät­tuu­lah­duk­sis­ta. Olen näh­nyt val­kei­ta jout­se­nia len­tä­mäs­sä kirk­kaan­si­nis­tä tai­vas­ta vas­ten. Voi­ko sen suo­ma­lai­sem­paa nä­kyä ol­la? Jout­se­nia on ol­lut ruo­kai­le­mas­sa han­hien ja kur­kien kans­sa maan­tei­den vie­rei­sil­lä pel­loil­la – vuo­si vuo­del­ta yhä lä­hem­pä­nä, yhä pe­lot­to­mam­pi­na. On las­ket­tu, et­tä maa­il­mas­sa on 30–60 lin­tua jo­kais­ta ih­mis­tä koh­den. Olem­me­ko me saa­neet lin­tu­ja vie­lä tuo­ta­kin enem­män tän­ne poh­joi­seen?

Nyt ke­vääl­lä voim­me to­de­ta, et­tä poh­joi­sen lin­nut oli­vat vain ”lai­nas­sa” ete­läs­sä. Kur­jet viet­ti­vät tal­ven Vä­li­me­ren mais­sa ja Nii­lin var­sil­la. Sin­ne as­ti til­het­kin yleen­sä me­ne­vät, jos syk­syn mar­ja­sa­to on huo­no. Ku­lu­nee­na tal­ve­na ne ei­vät eden­neet Ete­lä-Suo­mea pi­dem­mäl­le, kun pih­la­jat not­kui­vat mar­jois­ta syk­syl­lä. Pe­si­mään til­het tu­le­vat tän­ne poh­joi­seen.

Huh­ti­kuus­sa pi­haam­me tuli par­vi til­hiä. Olin koon­nut nii­tä var­ten äm­pä­ril­li­sen mar­jo­ja syk­syl­lä. Nii­tä riit­ti vii­kok­si. Tuon vii­kon ai­ka­na sain seu­ra­ta ka­me­ra­ni kans­sa lä­hel­tä til­hien elä­mää. Yk­si niis­tä oli eri­lai­nen. Se ha­lu­si hal­li­ta mui­ta. Sen rin­nas­sa oli merk­ke­jä yh­tee­no­tois­ta mui­den kans­sa. Muut suh­tau­tui­vat sii­hen hy­vin kär­si­väl­li­ses­ti ja so­vit­te­le­vas­ti. Eri­lai­suu­des­taan huo­li­mat­ta se sai ol­la mu­ka­na par­ves­sa.

Yh­teen til­heen sain luot­ta­muk­sel­li­sen suh­teen. Se tuli syö­mään kä­des­tä­ni pih­la­jan­mar­jo­ja. Kun aa­mul­la me­nin ulos, se len­näh­ti en­sim­mäi­se­nä luok­se­ni. Vii­mei­se­nä aa­mu­na se ei tul­lut­kaan heti. Odot­te­lin sitä, mut­ta sit­ten kek­sin, mis­tä se joh­tui. Mi­nul­la ei ol­lut pääs­sä­ni mus­taa lip­pa­lak­kia, jon­ka se oli var­maan op­pi­nut tun­nis­ta­maan yl­hääl­tä pi­ha­vaah­te­ran ok­sal­ta. Hain la­kin pää­hä­ni, ja til­hi tuli heti. Pih­la­jan­mar­jat lop­pui­vat, ja til­hi­par­vi jat­koi mat­kaan­sa poh­joi­seen. Jäin kai­paa­maan lin­tu­ys­tä­vää­ni.

Muut­to­lin­nut liit­ty­vät vuo­de­nai­koi­hin, nii­den vaih­te­luun, mikä on suu­ri rik­kaus tääl­lä poh­jo­las­sa. Syk­syl­lä kat­son hai­kein mie­lin lin­tu­jen pe­rään, ja päi­vän pi­den­ty­es­sä ke­vääl­lä odo­tan nii­tä ta­kai­sin. Us­kon, et­tä lin­nut­kin odot­ta­vat ete­läs­sä ke­vät­tä ja kai­paa­vat ta­kai­sin. Ne ei­vät lau­la siel­lä – vas­ta tääl­lä ko­to­na nii­den lau­lu au­ke­aa.

Us­ko­vai­nen ih­mi­nen­kin on tääl­lä maa­il­mas­sa kuin muut­to­mat­kal­la. Seu­ra­kun­ta on kuin par­vi, jos­sa saa yh­des­sä len­tää. Mää­rän­pää­nä on tai­vaan koti. Mi­nul­la on ikä­vä ys­tä­viä, jot­ka ovat läh­te­neet täs­tä par­ves­ta.

Sii­o­nin lau­lus­sa sa­no­taan:

”Ja Jee­sus muut­to­lin­tu­jaan

mat­kal­la ko­tiin joh­taa.

Hän suo­jaa nii­tä voi­mal­laan,

jos mit­kä vaa­rat koh­taa.

Elä­män­puu­na ra­vin­non

hän an­taa, sii­nä voi­ma on,

se lop­puun as­ti kan­taa.” (SL 249:7)

Nä­ky­mä ko­ti­maa­han avaa kii­tos­lau­lun:

”Kun ar­mon tai­vas au­ke­aa,

ko­ho­aa kii­tos­lau­lut.

Niin kai­ku tai­vaan lau­lus­ta

jo tääl­lä muut­to­lin­tu­ja

sy­tyt­tää ylis­tyk­seen.” (SL 249:5)

Raa­ma­tus­sa ver­ra­taan ke­sän tu­loa tai­vaa­seen pää­se­mi­sen het­keen: "Kat­so­kaa vii­ku­na­puu­ta, tai mitä puu­ta ta­han­sa. Kun nä­et­te sen puh­ke­a­van leh­teen, te tie­dät­te il­man muu­ta, et­tä kesä on jo lä­hel­lä” (Luuk. 21:29–30).

Kesä on jo lä­hel­lä.