Syk­syn luon­to tar­jo­aa upei­ta elä­myk­siä. Muut­to­lin­tu­jen par­vet len­tä­vät tai­vaal­la. Luon­non ih­mei­tä on näh­tä­vis­sä myös lä­hem­pä­nä. Nii­den vuok­si kan­nat­taa ku­mar­tua ja kur­kis­taa lä­hel­le.

Syk­syä elä­vöit­tä­vät muun mu­as­sa ve­sien lä­hel­lä su­den­ko­ren­not – syys­ko­ren­not ja ukon­ko­ren­not. Ne nä­ke­vät suu­ril­la sil­mil­lään joka puo­lel­le ja pa­ke­ne­vat kul­ki­jaa jo muu­ta­man met­rin etäi­syy­del­tä. Mut­ta jos hei­nän­kor­rel­la tai puun run­gol­la le­päi­le­vää su­den­ko­ren­toa lä­hes­tyy hi­taas­ti, pää­see ai­van sen lä­hel­le.

Raa­ma­tus­sa­kin pu­hu­taan useis­ta pie­nis­tä eläi­mis­tä luo­ma­kun­nan ih­mei­nä, jois­ta kan­nat­taa op­pia. Vaik­ka nii­den ai­vot ovat kuu­la­kär­ki­ky­nän kuu­lan ko­koi­set, ih­mi­nen voi op­pia niil­tä. Mo­nien elä­mä päät­tyy syk­syl­lä – kau­niis­ti ja tar­koi­tuk­sen­mu­kai­ses­ti. Muu­ta­mat vai­pu­vat hor­rok­seen he­rä­täk­seen ke­vään läm­pöön.

Pih­la­jan ok­sal­la is­tuu rus­kou­kon­ko­ren­to. Lä­hes­tyn sitä ka­me­ra kä­des­sä hy­vin hi­tain liik­kein. Ko­ren­to ei pa­ke­ne. Lo­pul­ta saan va­lo­ku­va­ta sitä pa­rin­kym­me­nen sent­ti­met­rin etäi­syy­del­tä eri puo­lil­ta. Ko­ren­non sil­mis­tä näen, et­tä se seu­raa tar­koin liik­kei­tä­ni. Jä­tän tä­män ko­ren­non ja siir­ryn toi­seen paik­kaan. Is­tun maa­han ja an­nan luon­non tul­la lä­hel­le. Pol­vel­le­ni len­tää rus­kou­kon­ko­ren­to. Se on sama ko­ren­to, jota olen jo ai­em­min ku­van­nut. Ko­ren­to kat­soo mi­nua – ja ”hy­myi­lee”.

Su­den­ko­ren­nol­la on kak­si sii­pi­pa­ria, joi­ta se voi käyt­tää toi­sis­taan riip­pu­mat­ta. Se on tai­ta­va len­tä­jä ja maa­il­man pa­ras saa­lis­ta­ja. Sen sil­mät ovat hyön­teis­maa­il­man suu­rim­mat ja tar­kim­mat. Ame­rik­ka­lai­set ovat ot­ta­neet su­den­ko­ren­non tai­dois­ta op­pia mie­hit­tä­mät­tö­mien len­nok­kien ke­hit­tä­mi­seen.

Hei­nä­sir­kat si­rit­tä­vät pit­käl­le syk­syyn. Kun olen liik­ku­nut luon­nos­sa las­ten kans­sa, he ovat ih­me­tel­leet: ”Pap­pa, et­kö sinä oi­ke­as­ti kuu­le hei­nä­sirk­ko­jen ään­tä. Nii­tä on nyt­kin joka puo­lel­la.” Olen se­lit­tä­nyt, et­tä ih­mi­sen van­he­tes­sa kuu­lon heik­ke­ne­mi­nen häi­vyt­tää en­sin kor­ke­at ää­net, jol­lai­sia hei­nä­sirk­ko­jen si­ri­tyk­set ovat.

Sir­kat ”soit­ta­vat viu­lua” pit­kil­lä ja­loil­laan han­kaa­mal­la nii­tä sii­ven­reu­noi­hin. Vain koi­raat soit­ta­vat. Ne kut­su­vat naa­ras­ta. Kun so­pi­va kump­pa­ni vas­taa si­rah­ta­en, hei­nä­sirk­ka her­kis­tyy soit­ta­maan niin kor­ke­al­ta, et­tei­vät lap­set­kaan sitä kuu­le.

Tänä syk­sy­nä yri­tin pit­kään löy­tää kul­ta­hei­nä­sir­kan, joka ki­mal­te­lee au­rin­gon­va­los­sa kul­lan vä­ri­se­nä. Jos oli­sin saa­nut jon­kun lap­sen tai nuo­ren mu­kaa­ni, oli­sin sen var­maan hel­pos­ti löy­tä­nyt, mut­ta lo­pul­ta on­nis­tuin yk­sin­kin. Kul­ta­hei­nä­sirk­ka oli va­hin­gos­sa hy­pän­nyt lam­men ran­nal­ta ve­teen. Sain pe­las­tet­tua sen. Se oli niin vä­sy­nyt, et­tä an­tau­tui va­lo­ku­vat­ta­vak­si.

Raa­ma­tus­sa hei­nä­sirk­kaa pi­de­tään luo­ma­kun­nan ”pie­ne­nä ja vii­saa­na” olen­to­na, joka on to­dis­te ih­meel­li­ses­tä luo­mis­työs­tä (Sa­nanl. 30:25). Ju­ma­la lä­het­ti itä­tuu­len mu­ka­na hei­nä­sirk­ka­par­ven Egyp­tiin, jos­sa is­ra­e­li­lai­sia pi­det­tiin or­ji­na. Raa­mat­tu ke­hot­taa ker­to­maan hei­nä­sirk­ko­jen va­el­luk­ses­ta: ”Ker­to­kaa sii­tä lap­sil­len­ne, ker­to­koot he omil­le lap­sil­leen ja las­ten­lap­set seu­raa­vil­le su­ku­pol­vil­le” (Joel: 1:4).

Hei­nä­sirk­ko­jen tun­to­sar­vis­sa on ha­ju­ais­ti, joka on yk­si luon­non tar­kim­mis­ta. Ame­ri­kas­sa tut­ki­taan hei­nä­sirk­ko­jen käyt­töä ”pom­mi­koi­ri­na”. Hei­nä­sir­kan ai­voi­hin asen­ne­taan re­sep­to­rit, joi­den lä­het­tä­mäs­tä sig­naa­lis­ta voi­daan pää­tel­lä, mil­loin ne ais­ti­vat rä­jäh­dy­sai­neen.

Hei­nä­sirk­ko­jen ohel­la toi­nen Raa­ma­tus­sa mai­nit­tu luo­ma­kun­nan pie­ni ja vii­sas ih­me on muu­ra­hai­nen (Sa­nanl. 30:25). Su­den­ko­ren­not ja hei­nä­sir­kat kuo­le­vat syk­syl­lä, mut­ta muu­ra­hai­set vai­pu­vat koi­rai­ta lu­kuun ot­ta­mat­ta pe­säs­sään hor­rok­seen tal­ven ajak­si ja elä­vät vuo­si­kau­sia.

Raa­ma­tus­sa ke­ho­te­taan ot­ta­maan op­pia muu­ra­hai­sis­ta. Muu­ra­hai­set ovat jär­jes­täy­ty­neet yh­dys­kun­nak­si, mut­ta niil­lä ei kui­ten­kaan ole ”käs­ki­jää, pääl­lys­mies­tä ei­kä hal­lit­si­jaa” (San 6:7). Muu­ra­hais­ku­nin­gat­ta­rel­la ei ole hal­lin­nol­lis­ta ase­maa, vaan teh­tä­vä­nä on vain mu­ni­mi­nen. Kui­ten­kin ke­ko­ver­kos­to on mil­joo­nien ku­ri­na­lai­ses­ti toi­mi­vien yk­si­löi­den yh­tei­sö – yh­des­sä­kin ke­os­sa on sa­to­ja tu­han­sia yk­si­löi­tä. Muu­ra­hais­ten par­vi­ä­lys­tä ja käy­tä­vä­ver­kos­to­jen lo­gis­tii­kas­ta on otet­tu op­pia.

Ki­ma­lai­set ja me­hi­läi­set ra­ken­ta­vat pe­sään­sä ja yh­dys­kun­taan­sa koko ke­sän, ja syk­syl­lä kaik­ki tu­hou­tuu. Vain ku­nin­gat­ta­ret tal­veh­ti­vat. Näil­lä hyön­tei­sil­lä on elin­tär­keä mer­ki­tys kas­vien pö­lyt­tä­ji­nä. Nii­den vä­hen­ty­mi­ses­tä on ol­tu huo­lis­saan. Ame­rik­ka­lai­set ovat ke­hi­tel­leet pö­lyt­tä­jä­ro­bot­te­ja, mut­ta ne ei­vät kor­vaa luon­non hyön­tei­siä.

Pe­las­tet­tu­a­ni kul­ta­hei­nä­sir­kan näin lam­men ran­nal­la ki­ma­lai­sen nä­köi­sen hyön­tei­sen. Se oli kuk­ka­kär­pä­nen, la­ji­ni­mel­tään luh­ta­sur­ri – ah­ke­ra pö­lyt­tä­jä. Sen vä­ri­tyk­ses­sä nä­kyy luon­non tar­koi­tuk­sen­mu­kai­suus – ki­ma­lai­sen vä­rit suo­je­le­vat sitä hyön­teis­syö­jä­lin­nuil­ta.

Luh­ta­sur­ri len­si lä­hel­lä maan pin­taa edes­ta­kai­sin ja kävi vä­lil­lä maas­sa mu­ni­mas­sa. Sit­ten se et­si maas­ta so­pi­van pai­kan, kään­si pään­sä läm­pi­män syy­sau­rin­gon suun­taan – ja kuo­li. Se oli saa­nut elä­män­työn­sä pää­tök­seen. Sen kät­ke­miin mu­niin jäi uu­den su­ku­pol­ven al­ku. Ke­vään läm­pö syn­nyt­tää niis­tä uut­ta elä­mää.