"On­ko maa­il­ma syn­ty­nyt mi­nuu­tis­sa tai sa­das­sa­tu­han­nes­sa vuo­des­sa, ei mer­kit­se it­se asi­as­sa mi­tään. It­se ih­me on kui­ten­kin ai­na jäl­jel­lä, ja se on ih­mi­sen ma­ta­lal­ta nä­kö­kan­nal­ta ai­van kä­sit­tä­mä­tön­tä. Mei­dän on us­kot­ta­va, et­tä maa­il­ma on luo­tu tyh­jäs­tä. Mut­ta kuin­ka? Se py­syy sa­lai­suu­te­na. Sy­väl­li­sim­mät­kään ajat­te­li­jat ei­vät voi kä­sit­tää vä­hin­tä­kään täs­tä ih­mees­tä."

Tämä on lai­naus Lars Levi La­es­ta­diuk­sen Hul­luin­huo­ne­lai­nen-kir­jas­ta (1855). La­es­ta­dius oli luon­non­tie­tei­li­jä ja te­o­lo­gi. Tuos­sa kir­jas­sa hän yh­dis­tää ih­mi­sen ole­mas­sa­o­lon ja ju­ma­la­suh­teen eri puo­let yh­te­näi­sek­si jär­jes­tel­mäk­si – pai­not­ta­en kui­ten­kin Ju­ma­lan kaik­ki­val­tiut­ta. Hän ank­ku­roi poh­dis­ke­lun­sa voi­mak­kaas­ti Raa­ma­tun sa­naan. ”Ei voi olet­taa, et­tä ter­veel­lä jär­jel­lä va­rus­tet­tu ih­mi­nen yh­tyi­si nii­den mie­li­pi­tee­seen, jot­ka väit­tä­vät, et­tä luon­to oli­si syn­ty­nyt um­pi­mäh­kään, puh­taas­ta sat­tu­mas­ta, ikään kuin Ju­ma­laa ei oli­si…” (La­es­ta­dius 1839). Luo­mi­seen liit­tyy myös luo­ma­kun­taa yl­lä­pi­tä­vä voi­ma: ”…tun­nis­tam­me Ju­ma­lan pi­tä­vän huol­ta luo­mis­te­ois­taan luo­ma­kun­nas­sa sil­lä ta­voin, et­tä hän on pan­nut ma­te­ri­aan sel­lai­sia voi­mia, jot­ka vai­kut­ta­vat tiet­ty­jen la­kien mu­kaan” (La­es­ta­dius 1855).

La­es­ta­dius oli ai­kan­sa ete­vim­piä luon­non­tie­tei­li­jöi­tä eri­tyi­sa­la­naan tun­tu­ri­kas­vit. La­es­ta­dius on toi­mi­nut ni­me­nan­ta­ja­na lu­kui­sil­le kas­vi­la­jeil­le. Hä­nen työn­sä elää edel­leen. Vuon­na 2000 löy­det­tiin Enon­te­ki­öl­tä Suo­mel­le uu­si al­ku­pe­räi­nen kas­vi, lu­mi­piip­po. Tie­teel­li­sen ni­men la­jil­le on an­ta­nut nor­ja­lai­nen kas­vi­tie­tei­li­jä 1920-lu­vul­la. Suo­men löy­dök­sen yh­tey­des­sä ha­vait­tiin kui­ten­kin, et­tä La­es­ta­dius on ku­van­nut la­jin tie­teel­le uu­te­na jo vuon­na 1822, ja hä­nen an­ta­man­sa nimi (Lu­zu­la ni­va­lis) pa­lau­tet­tiin täl­le la­jil­le.

La­es­ta­dius ke­rä­si kas­ve­ja ja lä­het­ti seu­ro­jen yh­tey­des­sä myös ky­län poi­kia et­si­mään näyt­tei­tä. Hän kir­joit­taa, et­tä ”ou­toin uu­sien kas­vien et­sin­tö­mat­kat ahoil­la, nur­mil­la, ke­doil­la, mäil­lä, vuo­ril­la ja tun­tu­reil­la, sois­sa, rä­meis­sä ja kor­pi­lois­sa saat­taa myös ruu­miil­le ter­veel­lis­tä lii­kun­toa, et­tei ole­kaan suur­ta vaa­raa ja pel­koa kir­jan ää­res­sä kouk­kuun kas­va­mi­ses­ta” (La­es­ta­dius 1860). Toi­nen mo­tii­vi on mie­li­hy­vä uu­den löy­tä­mi­ses­tä: ”Rie­mu, jon­ka nuo­ri luon­non­tut­ki­ja ko­kee löy­tä­es­sään uu­den la­jin, on va­rat­tu vain hä­nel­le, ja luu­len­pa, et­tei voit­toi­sa ken­raa­li­kaan ole yh­tä iloi­nen kuin tämä nuo­ri luon­non­tut­ki­ja, joka on val­loit­ta­nut kas­vien ja eläin­ten maa­il­man” (La­es­ta­dius 1841).

La­es­ta­diuk­sen jäl­jil­tä on tu­han­sien präs­sät­ty­jen kas­vien ko­ko­el­ma ja yli sa­dan kas­vin tai­dok­kaat piir­rok­set. Jy­väs­ky­län yli­o­pis­tos­sa säi­ly­tet­tä­vien kas­vien la­ji­mää­ri­tys­ten tar­kis­ta­mi­nen oli leh­to­ri Veli Saa­ren teh­tä­vä­nä. Hän to­te­si, et­tei La­es­ta­dius teh­nyt mää­ri­tys­vir­hei­tä. La­es­ta­dius ke­rä­si myös hyön­tei­siä ja tut­ki sii­ka­la­jien erot­te­lua sii­vi­lä­ham­pai­den lu­ku­mää­rän pe­rus­teel­la. Vii­mek­si mai­nit­tua työ­tä to­teu­te­taan edel­leen.

La­es­ta­diuk­sen te­ke­mä työ oli myös luon­non var­je­li­jan työ­tä, mikä on Raa­ma­tun al­ku­leh­dil­lä osoi­tet­tu ih­mi­sen teh­tä­väk­si. Hän jat­koi en­sim­mäi­sel­le ih­mi­sel­le an­net­tua teh­tä­vää, ni­mien an­ta­mis­ta elol­li­sen luon­non eri la­jeil­le. Sii­hen liit­tyy luon­non mo­ni­muo­toi­suu­den kun­ni­oit­ta­mi­nen. Myös ”vil­je­li­jän” teh­tä­vää La­es­ta­dius piti tär­ke­ä­nä. Hän poh­dis­ke­li, mitä hyö­tyä eri la­jeis­ta on ih­mi­sil­le. Hän ar­vi­oi maan­vil­je­lyn kan­nat­ta­vuut­ta ja suo­sit­te­li soi­den ojit­ta­mis­ta. En­sim­mäi­ses­sä te­ok­ses­saan hän suo­sit­te­li La­pil­le uu­dis­vil­je­lyä, joka aut­taa myös mal­mi­kent­tien te­ho­kas­ta hyö­dyn­tä­mis­tä. Sep­po Lo­hen (2016) mu­kaan lä­hes sata vuot­ta myö­hem­min, vai­kei­den ka­to­vuo­sien ai­kaan, La­es­ta­diuk­sen suun­ni­tel­maa alet­tiin to­teut­ta­maan.

La­es­ta­dius ot­ti saar­noi­hin­sa ver­taus­ku­via luon­nos­ta. Nämä ver­taus­ku­vat oli­vat sel­lai­sia, joi­ta ta­val­li­set La­pin ih­mi­set ym­mär­si­vät. Hän ke­hot­ti hei­tä kiit­tä­mään Luo­jaa niin kuin tai­vaan lin­nut kiit­tä­vät: ”Ja mi­tä­pä ne te­ke­vät, ne pääs­ky­set ja pääs­ky­sen po­jat, jot­ka al­ka­vat vi­ser­tä­mään var­sin­kin, kun au­rin­ko nou­see. Ne kiit­tä­vät Luo­jaan­sa en­sim­mäi­sen sä­teen edes­tä, joka he­rät­tää hei­tä pe­sis­sän­sä. Ja ti­ai­set ja sa­ta­kie­li­set, jot­ka niin mo­nen­kal­tai­sel­la ää­nel­lä ylis­tä­vät luo­jaan­sa. Ja rak­kaus vaa­tii hei­tä niin te­ke­mään.” Luon­to oli vah­vas­ti mu­ka­na vie­lä vii­mei­ses­sä saar­nas­sa Pa­ja­lan kir­kos­sa toi­se­na ad­vent­ti­sun­nun­tai­na 1860: Vaa­rat ja pah­dat huu­si­vat, luon­to kuk­ki ja lin­nut vi­ser­si­vät (Lohi 2016).

La­es­ta­dius nos­ti esi­mer­kik­si lap­sen suh­teen luon­toon: ”Ke­vään en­sim­mäi­nen kuk­ka ai­heut­taa ilon lap­sen mie­les­sä, mut­ta van­ha ih­mi­nen tal­laa kuk­ka­sen ei­kä vä­li­tä sii­tä elä­mäs­tä, joka kuk­ka­ses­sa on.” ”Jos me kui­ten­kin saat­tai­sim­me tut­kia Her­ran töi­tä niin kuin lap­si, jol­la on rie­mun­sa kai­kes­ta elä­väs­tä; jos me saat­tai­sim­me tut­kia Her­ran töi­tä py­häl­lä kun­ni­oi­tuk­sel­la, ku­ten Da­vid tut­ki tai­vas­ta ja maa­ta, niin meil­lä oli­si Ju­ma­la tun­te­mi­sis­sa, me saat­tai­sim­me kun­ni­oit­taa Hän­tä Ju­ma­la­na ja kiit­tää Hän­tä kai­kis­ta Hä­nen töis­tän­sä.” ”Jos­pa nyt kaik­ki, jot­ka Ju­ma­lan tah­dos­ta luo­dut ovat, kat­se­li­si­vat tai­vas­ta ja maa­ta sil­lä mie­lel­lä, et­tä tu­li­si­vat niin pie­nek­si, et­tä he mah­tui­si­vat Van­him­man sy­dä­meen, sil­loin oli­si heil­le jo­tain hyö­dy­tys­tä luon­non ja ar­mon val­ta­kun­nan kat­se­le­mi­ses­ta.” (La­es­ta­dius 1854.)

”Kat­so­kaa las­ta, kuin­ka se rat­ke­aa rie­mus­ta, kun se saa elä­vän lin­nun kä­teen­sä. Lap­si ei tun­ne lin­nun ni­meä ei­kä luon­toa, mut­ta lap­si tun­tee, et­tä täl­lä lin­nul­la on elä­mä, ja tämä elä­mä vai­kut­taa lap­sen elä­mäs­sä. Lap­sel­la on niin muo­doin rie­mu sii­nä, kos­ka lap­sen sy­dän on hel­lä ja tun­teel­li­nen.” (La­es­ta­dius 1854.)