Jo­kin ai­ka sit­ten sain vies­tin ru­noi­li­ja Ee­va-Lii­sa Kan­to­lan pois­me­nos­ta. Se pa­laut­ti mie­lee­ni löy­dök­siä ja tun­ne-elä­myk­siä, joi­ta hä­nen ru­non­sa ovat syn­nyt­tä­neet. Mi­nua kos­ket­ta­vat eri­tyi­ses­ti hä­nen lap­si­ai­hei­si­set ru­non­sa. Jois­sa­kin ru­nois­sa on eri­tyis­tä haus­kuut­ta, mut­ta nii­den­kin ta­kaa avau­tuu sy­väl­li­nen ja herk­kä aja­tus­maa­il­ma.

Ru­nois­sa ko­ros­tuu pien­ten las­ten suu­ruus. He ym­mär­tä­vät enem­män kuin aa­vis­tam­me­kaan. Lap­sil­la on pal­jon an­net­ta­vaa meil­le ai­kui­sil­le. He vai­kut­ta­vat mei­hin jo vau­vai­äs­tä al­ka­en, niin kuin ru­nos­sa kau­niis­ti ja haus­kas­ti ku­va­taan:

Ko­men­ta­ja ei it­se tien­nyt,

mi­ten pal­jon ylen­nyk­siä hän ja­koi

yh­del­lä par­kai­sul­la.

Nuo­res­ta pa­ris­ta tuli äi­ti ja isä,

äi­dis­tä mum­mo, isäs­tä uk­ki,

sis­kos­ta täti, pik­ku­vel­jes­tä setä,

ko­dis­ta mum­mo­la.

Eri­tyi­ses­ti muis­tan ru­non pik­ku kar­hus­ta. Kun lap­set oli­vat pie­niä, mi­nul­la oli ta­pa­na lu­kea heil­le il­ta­sa­tu­ja pi­me­äs­sä. Käy­tän­nös­sä en lu­ke­nut, vaan muis­te­lin tai kek­sin nii­tä it­se. Yh­teen ai­kaan vie­rel­lä­ni sän­gys­sä oli nu­ku­tet­ta­va­na vain yk­si poi­ka, kun pie­nin oli vie­lä ko­pas­sa. Joka il­ta kuu­lui vie­res­tä­ni pyyn­tö: ”Isi, ker­ro il­ta­sa­tu.” Jos­kus sii­hen tuli hil­jai­se­na kuis­kauk­se­na tar­ken­nus: ”Ker­ro pik­ku kar­hus­ta.”

Sil­loin minä ker­roin po­jal­le tu­tun ru­non, joka toi­mi myös il­ta­sa­tu­na:

Lap­si sa­noo nal­le­naa­ma­rin ta­kaa:

Tätä kar­hua ei ole koko päi­vä­nä si­li­tet­ty.

Sa­dun jäl­keen si­li­tin ly­hyt­tä sän­ki­tuk­kaa. Poi­ka huo­ka­si on­nel­li­se­na. Hän oli kuul­lut tä­män sa­dun kym­me­niä ker­to­ja, mut­ta ha­lu­si kuul­la sen yhä uu­del­leen. Hän aset­ti pään­sä si­ten, et­tä sitä oli help­po si­lit­tää. Tämä il­ta­sa­tu oli yh­tei­nen sa­lai­suu­tem­me. Usei­na il­toi­na jou­duin kek­si­mään usei­ta il­ta­sa­tu­ja. Jos satu oli ly­hyt, poi­ka kom­men­toi, et­tä ei tuo ol­lut mi­kään satu. Pik­ku kar­hun il­ta­sa­dun jäl­keen ei muu­ta sa­tua kos­kaan tar­vit­tu.

Erää­nä il­ta­na ras­kaan työ­päi­vän jäl­keen olin jäl­leen nu­kut­ta­mas­sa poi­kaa­ni. Hän var­maan huo­ma­si vä­sy­myk­se­ni, kun ei pyy­tä­nyt­kään il­ta­sa­tua. Sen si­jaan hän aset­ti huu­len­sa kor­val­le­ni ja ker­toi mi­nul­le sa­na­tar­kas­ti pik­ku kar­hun il­ta­sa­dun. Sen jäl­keen hän si­lit­ti hel­läs­ti pää­tä­ni. Mi­nul­ta pää­si sama on­nel­li­nen huo­kai­su kuin po­jal­ta­ni ai­em­pi­na il­toi­na. Meil­le mo­lem­mil­le tuli hyvä uni.

Vuo­det ku­lui­vat ja il­ta­sa­dut jäi­vät taak­se. Poi­ka kas­voi tei­ni-ikään. Erää­nä aa­mu­na kat­se­lin nuk­ku­vaa poi­kaa­ni. Po­jan pää oli nyt pal­jon isom­pi, mut­ta sii­nä oli sa­man­lai­nen sän­ki­tuk­ka kuin lap­se­na.

Mie­lee­ni tuli pik­ku kar­hun il­ta­sa­tu. Me­nin lä­hem­mäk­si poi­kaa ja si­li­tin hä­nen tuk­kaan­sa. Poi­ka ei he­rän­nyt tai ai­na­kaan ei näyt­tä­nyt ole­van­sa he­reil­lä. Tois­tin sa­man seu­raa­va­na aa­mu­na. Koh­ta mi­nus­ta al­koi tun­tua, et­tä poi­ka pani joka aa­mu pään­sä asen­toon, jos­sa sitä oli help­po si­lit­tää. Aa­mu­het­ki oli mei­dän yh­tei­nen sa­lai­suu­tem­me, jos­ta em­me ole edes kah­den kes­ken kos­kaan kes­kus­tel­leet.

Ru­noi­li­ja Ee­va-Lii­sa Kan­to­la on pois­sa, mut­ta hä­nen ru­non­sa elä­vät edel­leen. Hau­ta­jais­ten jäl­kei­se­nä sun­nun­tai­na seu­rai­sän­tä ei vie­lä tien­nyt Ee­va-Lii­san pois­me­nos­ta, kun hän oli va­lin­nut al­ku­lau­luk­si Sii­o­nin lau­lun 360. Ee­va-Lii­san kir­joit­ta­mat lau­lun sa­nat kai­kui­vat seu­ra­sa­lis­sa loh­dut­ta­vi­na ja us­koa vah­vis­ta­vi­na – eri­tyi­ses­ti sen vii­mei­nen sä­keis­tö:

Jos jää­kin ly­hy­ek­si mat­ka­ni pääl­lä maan,

tai­vaas­sa ker­ran koh­da­ta me saam­me uu­des­taan.

Kur­sii­vil­la mer­ki­tyt teks­tit ovat Ee­va-Lii­sa Kan­to­lan ru­no­ja.