Luon­toon liit­ty­vät ko­ke­muk­set ja muis­tot voi­vat jää­dä läh­te­mät­tö­mäs­ti mie­leen. Muis­tan kun lap­se­na löy­sin kiu­run, joka oli tart­tu­nut var­paas­taan piik­ki­lan­kaan. Se oli ai­van vä­sy­nyt. Kun pääs­tin sen ir­ti, se py­räh­ti len­toon ja lau­loi läh­ties­sään. Mi­nus­ta tun­tui, et­tä sii­hen lau­luun si­säl­tyi kii­tos. Sama tun­ne on tul­lut, kun olen aa­mul­la vie­nyt lin­nuil­le ruo­kaa. Ta­li­ti­ai­sen ti­ti­tyy on muut­tu­nut sa­nak­si: ”Ki-kii-tos”.

Vein lin­tu­jen ruo­kin­ta­pai­kal­le pää­si­äis­ti­pu­ja. Ta­li­ti­ai­nen ihas­tui pie­niin ti­pui­hin. Se kos­ket­te­li nii­tä hel­lyt­tä­väs­ti no­kal­laan ja ja­lal­laan. Eri­tyi­ses­ti sitä kiin­nos­ti­vat ti­pu­jen orans­sit no­kat, joi­ta se tun­nus­te­li no­kal­laan ikään kuin saa­dak­seen sel­vil­le, on­ko ti­puil­la näl­kä. Otin ta­pah­tu­mas­ta va­lo­ku­via ja yk­si niis­tä on tä­män blo­gin yh­tey­des­sä.

Ta­li­ti­ai­sen ku­via kom­men­toi­tiin Fa­ce­boo­kis­sa kau­niis­ti: ”Sie­väs­ti kos­ket­te­lee, iha­nia. Saa­daan­han li­sää ku­via? Pi­ris­tä­vät to­del­la pal­jon, ai­na­kin mi­nua. Vä­hän ras­kas jak­so elä­mäs­sä, mut­ta nämä kyl­lä saa hy­myi­le­mään. Kii­tos Erk­ki!”

Kom­men­tin sa­no­ma osoit­taa mo­tii­vin, jon­ka ta­kia va­lo­ku­vaan luon­toa ja jaan ku­vi­a­ni muil­le. Ha­lu­an tuot­taa niil­lä hy­vää miel­tä. Yri­tän löy­tää luon­nos­ta ta­ri­noi­ta ja ku­va­kul­mia, jot­ka li­sää­vät ih­mis­ten mie­len­kiin­toa ja myö­tä­tun­toa luon­toa koh­taan. Ku­vat ja ta­ri­nat voi­vat he­rät­tää kat­so­jis­sa ilois­ten aja­tus­ten li­säk­si myös sy­viä ja hoi­ta­via tun­tei­ta.

Lin­nuil­la on omat tais­te­lun­sa elin­ti­las­ta ja ole­mas­sa­o­los­ta. Taan­noin maa­lis­kuus­sa muut­to­mat­kal­la ol­lut 3000 yk­si­lön kiu­ru­par­vi jou­tui myrs­kyn yl­lät­tä­mäk­si yöl­lä Suo­men­lah­del­la. Lai­van va­lot näh­ty­ään koko par­vi las­keu­tui lai­van kan­nel­le. Lin­nut oli­vat niin lop­puun as­ti vä­sy­nei­tä, et­tä noin 300 niis­tä kuo­li kan­nel­le. Lo­put pää­si­vät sa­ta­maan ja jat­koi­vat len­tä­en muut­to­mat­kaan­sa.

Ker­roin en­sim­mäi­ses­sä blo­gi­teks­tis­sä­ni, et­tä muu­ta­ma vuo­si sit­ten kir­joi­tin Päi­vä­mie­heen ko­lum­nin ot­sak­keel­la ”Kiu­saa­jan kyn­sis­sä”. Sa­maan ai­kaan kuin tuo kir­joi­tus jul­kais­tiin, ta­pah­tui Kau­ha­jo­el­la kou­lu­sur­ma. Eräs paik­ka­kun­ta­lai­nen soit­ti ja ker­toi, et­tä hän oli lu­ke­nut kir­joi­tuk­se­ni use­as­sa kou­lu­sur­man kä­sit­te­ly­ti­lai­suu­des­sa. Sain blo­gis­ta­ni kom­ment­te­ja, jois­sa toi­vot­tiin, et­tä ker­toi­sin tuon kir­joi­tuk­se­ni si­säl­lös­tä jo­tain. Sik­si muis­te­len seu­raa­vas­sa luon­non­ta­pah­tu­maa, jo­hon kir­joi­tuk­se­ni poh­jau­tui.

Oli syk­sy ja olin aja­nut lap­suu­te­ni mai­se­miin hy­väs­te­le­mään muut­to­lin­tu­ja. Näin au­ton ik­ku­nas­ta, et­tä vie­rei­sel­lä pel­lol­la oli hauk­ka ot­ta­nut kiin­ni pik­ku­lin­nun ja kiu­sa­si sitä pääs­tä­mäl­lä sen vä­lil­lä len­toon. Pik­ku­lin­tu oli ai­van vä­sy­nyt. Se oli poi­ka­nen ja emot hä­täi­li­vät ym­pä­ril­lä. Vais­to­mai­ses­ti ava­sin au­ton oven, huu­sin hau­kal­le "et ota sitä" ja hyp­pä­sin ojan yli. Hy­pä­tes­sä­ni akil­les­jän­tee­ni kat­ke­si. Hauk­ka pa­ke­ni. Mei­tä oli kak­si haa­voit­tu­nut­ta sii­nä pel­lon reu­nal­la.

Kuu­kau­den pääs­tä me­nin rul­la­tuo­lis­sa­ni ulos en­sim­mäis­tä ker­taa. Syy­sau­rin­ko pais­toi rus­kan vä­reis­sä heh­ku­vaan puu­tar­haan. Vie­rel­lä­ni ol­lei­siin pen­sai­siin las­keu­tui lin­tu­par­vi. Lä­him­mät lin­nut oli­vat ai­van vie­rel­lä­ni, lä­hel­lä kas­vo­ja­ni. Lin­nut lau­loi­vat iloi­ses­ti. Tun­tui ai­van kuin lau­lu oli­si kii­tos­ta sen yh­den pe­las­tu­neen lin­nun puo­les­ta.

Raa­ma­tun teks­teis­tä ja Sii­o­nin lau­luis­ta si­sim­pääm­me on syö­py­nyt mie­li­ku­va tai­vaan iha­nis­ta lin­nuis­ta. Ne opet­ta­vat mei­tä elä­mään tätä päi­vää il­man tur­hia huo­lia. Luon­non lin­nuis­ta kau­nein mie­li­ku­va­ni liit­tyy kiu­ruun, joka rie­muk­kaas­ti lau­la­en ko­ho­aa ylös tai­vaan si­neen.

Erää­nä pää­si­äi­saa­mu­na kä­vin pai­kal­la, jos­sa olin elä­nyt lap­suu­te­ni päi­vät. Ko­toa läh­ties­sä­ni opis­to­ka­se­til­ta jäi mie­lee­ni soi­maan Sii­o­nin lau­lun 316 säe: ”Niin kuin lin­tu tai­vaan si­neen len­tää sii­vin rie­muk­kain, nou­see ruu­mis mul­lan al­ta aa­muun iki­sun­nun­tain.” Lap­suu­te­ni ko­ti­koi­vun al­la is­tu­es­sa­ni läh­ti lä­hel­tä ke­vään en­sim­mäi­nen kiu­ru nou­se­maan lau­la­en ylös kor­keuk­siin. Omien van­hem­pie­ni muis­to ja pää­si­äi­saa­mun sa­no­ma tu­li­vat lä­hel­le.