Ra­kas­ta­mi­seen liit­ty­vät ke­ho­tuk­set ja lu­pauk­set ovat tut­tu­ja hää­ti­lai­suuk­sis­ta, mut­ta ne so­pi­vat hy­vin myös työ­pai­koil­le ja kaik­ki­al­le, mis­sä ol­laan mui­den ih­mis­ten kans­sa te­ke­mi­sis­sä. Rak­kaus ra­ken­taa yh­tei­söl­li­syyt­tä, luot­ta­mus­ta ja tur­vaa täl­lä it­se­kes­kei­syy­den, vi­ha­pu­hei­den ja pe­lon ai­ka­kau­del­la, jota eläm­me.

Eme­ri­tus­piis­pa John Vikst­rön poh­dis­ke­lee rak­kau­den ole­mus­ta kir­jas­saan Rak­kaus on niis­tä suu­rin: ”Rak­kau­den ylis­tys­lau­lu ei ole vain yk­si­lön tun­ne-elä­män oh­je tai maa­il­mal­le vie­ras­ta haa­vei­lua. Se on haas­te jo­kai­sel­le ih­mi­syh­tei­söl­le ja yh­teis­kun­nal­li­sel­le päät­tä­jäl­le. Se ky­syy: mi­ten me vä­li­täm­me toi­sis­tam­me.”

Lii­ke-elä­mäs­sä ja myös muu­al­la yh­teis­kun­nas­sa pu­hu­taan ko­vis­ta ja peh­meis­tä ar­vois­ta. Edel­li­siin luo­ki­tel­laan yleen­sä ta­lou­teen ja tek­niik­kaan liit­ty­vät ar­vot ja jäl­kim­mäi­siin tun­tei­siin liit­ty­vät ar­vot. Peh­mei­siin ar­voi­hin pe­rin­tei­ses­ti kuu­lu­nut sana luot­ta­mus on nyt nous­sut yh­teis­kun­nas­sa eh­kä kaik­kein tär­keim­mäk­si ar­vok­si. Luot­ta­mus on yk­si rak­kau­den muo­to. Mie­len­kiin­tois­ta on, et­tä vas­ti­kään Eu­roo­pan nel­jän­nek­si par­haak­si työ­pai­kak­si va­li­tun suo­ma­lai­sen yri­tyk­sen joh­ta­vak­si ar­vok­si on mer­kit­ty rak­kaus.

Rak­kau­den vas­ta­koh­dak­si miel­le­tään usein viha. Se on ras­kas tun­ne, jota usein pi­de­tään han­ka­la­na ja va­hin­goit­ta­va­na. Vi­han vas­tuul­li­nen il­mai­se­mi­nen voi kui­ten­kin ol­la pur­kau­tu­mis­ka­na­va, joka saat­taa eheyt­tää ih­mis­tä. Vi­haa on vai­kea tor­jua. Se saat­taa kroo­nis­tua kau­nak­si ja kat­ke­ruu­dek­si. Kat­ke­ran ih­mi­sen on vai­kea näh­dä elä­mäs­sään hy­viä asi­oi­ta, kat­soa eteen­päin ja suun­ni­tel­la tu­le­vaa. Viha ja kat­ke­ruus nou­se­vat usein pe­los­ta.

Ajat­te­len­kin, et­tä rak­kau­den vas­ta­koh­ta on to­del­li­suu­des­sa pel­ko. On ole­mas­sa mo­nen tyyp­pi­siä pel­ko­ja. Me voim­me pe­lä­tä esi­mer­kik­si epä­on­nis­tu­mis­ta, tois­ten ih­mis­ten koh­taa­mis­ta, oman ase­man muu­tos­ta tai työ­pai­kan me­ne­tys­tä. Pel­ko saat­taa aut­taa mei­tä sel­viy­ty­mään, mut­ta toi­saal­ta se myös ra­joit­taa mei­tä. Kun olem­me pe­lois­sam­me, em­me pys­ty te­ke­mään pää­tök­siä, em­me ole luo­via ja en­nen kaik­kea em­me ole on­nel­li­sia.

On nor­maa­lia tun­tea pel­koa, mut­ta on tär­ke­ää, et­tä se ei mää­ri­tä elä­mää. On­nek­si pel­ko­kin on tun­ne, jo­hon voi­daan vai­kut­taa. Kai­kil­la tun­teil­la on mer­ki­tyk­sen­sä ja tar­koi­tuk­sen­sa. Kun tä­män oi­val­lam­me, voim­me ko­kea pel­koa, mut­ta sen ei tar­vit­se oh­ja­ta toi­min­taam­me.

Usein pu­hu­taan, et­tä on ole­mas­sa po­si­tii­vis­ta ja ne­ga­tii­vis­ta ener­gi­aa. Edel­li­sen käyt­tö­voi­ma on hyvä mie­li ja jäl­kim­mäi­sen paha mie­li. Rak­kaus syn­nyt­tää po­si­tii­vis­ta ener­gi­aa ja pel­ko syn­nyt­tää ne­ga­tii­vis­ta ener­gi­aa. Pel­ko ja pe­lot­te­lu ei­vät ole hy­viä kas­va­tuk­sen ja joh­ta­mi­sen työ­vä­li­nei­tä. Pel­kää­mis­tä ei ole mer­kit­ty yh­den­kään työ­pai­kan ar­vok­si, mut­ta se on sil­ti läs­nä mo­nil­la työ­pai­koil­la. Kum­paa ener­gi­aa ha­lu­am­me käyt­tää töis­sä, ko­to­na ja ys­tä­vien kans­sa?

Teem­me­kö asi­oi­ta rak­kau­des­ta vai pe­los­ta? Ajat­te­len, et­tä kan­nat­taa toi­mia rak­kau­den pe­rus­tal­ta. Rak­kaus tuo iloa, in­nos­tus­ta, luot­ta­mus­ta, vä­lit­tä­mis­tä ja hy­vän­tah­toi­suut­ta. Se tuo luo­vuu­tem­me esiin. Se va­paut­taa mei­dät ole­maan oma it­sem­me ja saa mei­dät elä­mään.

Rak­kau­den tar­jo­a­ma vas­ta­vuo­roi­suus aut­taa luo­pu­maan it­sek­kyy­des­tä ja kan­nus­taa ta­voit­te­le­maan ar­vok­kaam­pia pää­mää­riä – ja pois­ta­maan pel­koa. Koen, et­tä rak­kau­des­sa löy­däm­me tar­koi­tuk­sem­me työ­pai­kal­la, yh­teis­kun­nas­sa ja maa­il­mas­sa.

"Pel­koa ei rak­kau­des­sa ole, vaan täy­del­li­nen rak­kaus kar­kot­taa pe­lon. Pe­los­sa­han on jo ran­gais­tus­ta; se, joka pel­kää, ei ole tul­lut täy­del­li­sek­si rak­kau­des­sa." (1. Joh. 4:18.)

Ju­ma­la on rak­kaus. Hä­nen rak­kau­ten­sa syn­nyt­tää hä­neen us­ko­vien vä­li­sen rak­kau­den. Hä­nen rak­kau­ten­sa an­si­os­ta saam­me us­koa syn­tim­me an­teek­si. Us­ko ja rak­kaus avaa­vat elä­män tar­koi­tuk­sen. Mei­dän ei tar­vit­se pe­lä­tä. Olem­me tur­vas­sa.

"älä pel­kää, minä olen si­nun kans­sa­si! älä ar­ka­na pä­lyi­le ym­pä­ril­le­si, minä olen si­nun Ju­ma­la­si. Minä vah­vis­tan si­nua, minä au­tan si­nua, minä tuen si­nua va­kaal­la, lu­jal­la kä­del­lä­ni." (Jes. 41:10.)