Tu­tus­tuim­me vai­mo­ni kans­sa toi­siim­me ko­vin nuo­ri­na, jo­ten seu­rus­te­lum­me ja kih­lois­sa olom­me kes­ti­vät pit­kään. Meil­lä oli ta­voit­tee­na käy­dä kou­lut lop­puun en­nen avi­oi­tu­mis­ta. Nä­kö­pii­ris­sä ol­lut uu­si elä­män­vai­he vauh­dit­ti opis­ke­lu­a­ni, ja eh­din en­nen häi­tä pyr­kiä työ­e­lä­mään. Tämä on jää­nyt mu­ka­va­na muis­to­na mie­lee­ni.

Töi­tä et­sies­sä­ni me­nin suu­reen teh­taa­seen ja pyy­sin ta­va­ta pääl­lik­köä. Sih­tee­ri oh­ja­si mi­nut oi­ke­aan huo­nee­seen. Pääl­lik­kö tuli koh­te­li­aas­ti kät­te­le­mään ja pyy­si esit­te­le­mään asi­a­ni. Em­me ol­leet kos­kaan näh­neet toi­si­am­me. Pääl­lik­kö oli iso mies. Ai­na­kin kak­si ker­taa mi­nua kook­kaam­pi.

Ker­roin pääl­li­köl­le, et­tä olin 23-vuo­ti­as ja val­mis­tuin juu­ri bi­o­lo­gik­si. Jat­koin, et­tä ha­lu­ai­sin al­kaa te­ke­mään väi­tös­kir­jaa me­ri­a­lu­ees­ta, jo­hon teh­das las­kee jä­te­ve­ten­sä. Pääl­lik­kö mit­tai­li mi­nua kat­seel­laan tam­mi­sen, siis­tin pöy­tän­sä ta­kaa. Sit­ten hän ker­toi sel­ke­ä­sa­nai­ses­ti teh­taan jä­te­ve­si­a­si­ois­ta. On­nek­si hän ei ky­sy­nyt mi­nul­ta mi­tään, kun en asi­ois­ta juu­ri mi­tään tien­nyt.

Kes­kus­te­lum­me päät­tyi sii­hen, et­tä pääl­lik­kö pyy­si mi­nua te­ke­mään tut­ki­mus­suun­ni­tel­man. Ar­vok­kaas­ti kä­tel­len hän hy­väs­te­li mi­nut, poi­ka­pa­ha­sen. Oven ul­ko­puo­lel­la an­noin rie­mun pur­kau­tua. Jos oli­sin ol­lut ny­ky­nuo­ri, niin oli­sin var­maan mel­kein ää­neen sa­no­nut, et­tä jess!

Val­mis­te­lin suun­ni­tel­man ja esit­te­lin sen pääl­li­köl­le. Hän hy­väk­syi kol­mi­vuo­ti­sen suun­ni­tel­man, ja vas­tuu sen to­teut­ta­mi­ses­ta an­net­tiin kon­sult­ti­toi­mis­tol­le. Sain siel­tä elä­mä­ni en­sim­mäi­sen työ­pai­kan. Pro­jek­ti ete­ni suun­ni­tel­lus­ti, ja muu­ta­man vuo­den ku­lut­tua mi­nul­la oli yli­o­pis­tol­la väi­tös­ti­lai­suus. Pääl­lik­kö is­tui ylei­sön jou­kos­sa etu­ri­vis­sä. Tun­tui mu­ka­val­ta, kun sain esi­tel­lä hä­nel­le vai­mo­ni.

Pro­jek­tin pää­tyt­tyä tein edel­leen töi­tä pääl­li­köl­le. Hän an­toi työs­tä­ni pa­laut­teet ai­na ar­vok­kaas­ti ja kan­nus­ta­vas­ti. Se jät­ti mi­nuun kes­tä­vän jäl­jen. Työ­hön liit­tyi myös il­ta­ko­kouk­sia. Kun il­ta­pa­la­ve­ri meni al­ko­ho­lin­huu­rui­sek­si, pääl­lik­kö va­paut­ti mi­nut sii­tä so­pi­va­na het­ke­nä. Muis­tan, kun ker­ran hän ai­van her­kis­ty­en sa­noi, et­tä mi­nun ei tar­vit­se ”an­taa hel­miä si­oil­le”. Hän ar­vos­ti va­kau­mus­ta­ni.

Vä­lil­läm­me oli ys­tä­vyys ja suh­de, jota on vai­kea se­lit­tää. Sa­mal­la sii­hen liit­tyi vi­ral­li­nen etäi­syys. Me tei­tit­te­lim­me toi­si­am­me – em­me kos­kaan teh­neet si­nun­kaup­po­ja.

Muu­ta­man vuo­den pääs­tä tuli tie­to, et­tä pääl­lik­kö oli kuol­lut työn­sä ää­rel­lä. Sil­loin ta­ju­sin, kuin­ka suu­ri mer­ki­tys hä­nel­lä oli elä­mää­ni. Hän oli jär­jes­tä­nyt mi­nul­le en­sim­mäi­sen työ­paik­ka­ni ja tu­ke­nut mo­nin ta­voin työ­u­raa­ni. En ol­lut täs­tä kos­kaan hän­tä kiit­tä­nyt. Si­säi­sen pa­kon joh­dat­ta­ma­na soi­tin pääl­li­kön les­kel­le, suu­ren kou­lun reh­to­ril­le, jota en ol­lut kos­kaan ta­van­nut. Ker­roin hä­nel­le sen, mitä oli­sin ha­lun­nut sa­noa pääl­li­köl­le. Se pu­he­lin­kes­kus­te­lu her­kis­ti mei­dät mo­lem­mat, ja minä sain si­säi­sen rau­han.

Kun kat­se­len elä­mää­ni taak­se­päin, siel­tä löy­tyy pal­jon ih­mi­siä, jot­ka elä­mä­ni eri vai­heis­sa ja eri ti­lan­teis­sa ovat aut­ta­neet eteen­päin. Mo­nien vai­kei­den­kin het­kien muis­tot ovat peit­ty­neet lo­pul­ta kii­tol­li­suu­den tun­teen al­le. Mon­ta kii­tos­ta on kui­ten­kin jää­nyt sa­no­mat­ta. Suu­ri lah­ja on saa­da aja­tel­la, et­tä kai­ken ta­ka­na joh­da­tus, jos­ta kii­tos kuu­luu hy­väl­le Ju­ma­lal­le, Tai­vaan Isäl­le. Hä­nen val­mis­ta­maan­sa pol­kua on ol­lut hyvä kul­kea. Sii­tä sai­si kiit­tää joka päi­vä.