Vii­si­vuo­ti­aa­na poi­ka­na sei­soin usein pit­kään pin­na­sän­gyn reu­nal­la ja kat­soin, kun pik­ku­vel­je­ni Veik­ko nuk­kui. Ym­mär­sin, et­tä Veik­ko oli eri­lai­nen, mut­ta ää­ret­tö­män ra­kas. Veik­ko näyt­ti nuk­ku­es­saan kau­niil­ta ja hau­raal­ta. Oli help­po aja­tel­la, et­tä tuon sän­gyn vie­rel­lä oli koko ajan suo­je­lu­sen­ke­li. Vii­si vuot­ta myö­hem­min koin suo­je­lu­sen­ke­lin läs­nä­o­lon to­dek­si. Kir­joi­tin ta­pah­tu­man ylös tuo­reel­taan, ja se nou­see mie­lee­ni edel­leen kuin ei­li­nen päi­vä.

Olin sil­loin kym­men­vuo­ti­as pik­ku­poi­ka. Oli huh­ti­kuu, ja isä meni he­vo­sel­la met­sään pui­ta ha­ke­maan. Lumi oli jo osak­si su­la­nut, mut­ta jää­ty­nyt sit­ten ko­vak­si han­gek­si. Se kan­toi so­pi­vas­ti reen al­la ja aut­toi myös he­vo­sen liik­ku­mis­ta met­säs­sä. Lu­mi­hiu­ta­lei­ta lei­jai­li har­vak­sel­taan. Il­ta oli tu­los­sa.

Olim­me pi­hal­la tou­hu­a­mas­sa, kun kuu­lui äi­din ää­ni: ”On­ko Veik­ko siel­lä?” Ei ol­lut. Et­sim­me hän­tä pi­ha­pii­ris­tä, mut­ta em­me löy­tä­neet. Isän reen jäl­jet nä­kyi­vät ku­jal­la ja ka­na­van var­rel­la. Nii­den vie­rel­lä oli pie­net ja­lan­jäl­jet. Veik­ko oli läh­te­nyt met­sään isän pe­rään. Pel­ko nou­si mie­lee­ni, en­kä pa­lan­nut ko­tiin, vaan läh­din juos­ten seu­raa­maan pik­ku­vel­je­ni jäl­kiä.

Lun­ta oli pai­koin vä­hän, ja koh­ta Vei­kon jäl­jet er­ka­ni­vat he­vo­sen jäl­jis­tä. Ja­lan­jäl­jet joh­ti­vat laa­jaan asu­mat­to­maan met­sään. Lu­mi­sa­de oli yl­ty­mäs­sä. Jäl­jet peit­tyi­si­vät koh­ta, ja tu­los­sa oli kyl­mä ja pi­meä yö. Sii­tä Veik­ko ei sel­viy­tyi­si.

Juok­sin pit­kin met­sä­pol­kua, jota Veik­ko oli kä­vel­lyt, mut­ta koh­ta pol­ku lop­pui ja edes­sä oli laa­ja suo. Jäl­kiä oli pai­koin hy­vin vai­kea näh­dä, sil­lä lun­ta oli vain mät­täi­den vä­lis­sä. Koh­ta ka­do­tin­kin jäl­jet. Pe­los­ta va­pis­ten aloin kier­tää ke­hää, jota laa­jen­sin koko ajan, mut­ta tur­haan. Jäl­jet oli­vat ka­don­neet.

Tun­sin tuo­na hä­mär­ty­vä­nä il­ta­na it­se­ni avut­to­mak­si. Isän kir­veen kap­sah­te­lu kuu­lui kau­kaa. It­ku kur­kus­sa aloin huu­taa hän­tä avuk­si, mut­ta hän oli lii­an kau­ka­na ei­kä kuul­lut ään­tä­ni. Sil­loin muis­tin jos­sain seu­rois­sa kuu­le­ma­ni Raa­ma­tun sa­nat. Ei­no Rim­pi­läi­nen oli ne pu­hees­saan sa­no­nut, ja ne oli­vat jää­neet mie­lee­ni, kun olin poh­ti­nut, mitä ne mer­kit­si­vät: ”Mitä us­ko­en ru­koi­let­te, sen te saat­te.”

Pol­vis­tuin mät­tääl­le, ja kyy­ne­leet va­lui­vat vir­ta­naan pos­kil­le­ni, kun huu­sin avuk­se­ni Isää, joka on kau­ka­na, mut­ta kuu­lee las­ten­sa hil­jai­sim­mat­kin huo­kauk­set. Tun­tui en­tis­tä vai­ke­am­mal­ta löy­tää jäl­kiä su­mein sil­min, mut­ta en eh­ti­nyt ot­taa mon­ta as­kel­ta, kun löy­sin ne. Tuo­na het­ke­nä tun­sin, et­ten ol­lut yk­sin. Vie­rel­lä­ni kul­ki suo­je­lu­sen­ke­li. Pa­nin kä­te­ni uu­del­leen ris­tiin ja sa­noin: ”Kii­tos Isä”. Mi­nul­le tuli tur­val­li­nen olo.

Il­ta oli jo hä­mär­ty­nyt. Puut ikään kuin vi­lis­ti­vät ohit­se­ni tum­mi­na hah­moi­na. Lu­mi­tuis­ku su­men­si jäl­kiä. Yh­täk­kiä tun­tui kuin sei­nä oli­si tul­lut vas­taan. Edes­sä oli kuu­sik­ko, jos­sa ei ol­lut lain­kaan lun­ta. En edes py­säh­ty­nyt, vaan jat­koin mat­kaa luot­ta­vai­ses­ti kuu­sien vä­lis­tä puik­ke­leh­tien. Kuu­si­kon toi­sel­la puo­lel­la jäl­jet jat­kui­vat suo­raan edes­sä­ni. Ei tar­vin­nut teh­dä pien­tä­kään mut­kaa. Se tun­tui ai­van ih­meel­li­sel­tä.

Met­säs­sä pi­me­ni no­pe­as­ti. Sel­kä ku­ma­ras­sa juok­sin läpi ry­teik­kö­jen ja pen­sait­ten. As­ke­lei­ta­ni joh­da­tet­tiin niin, et­ten ek­sy­nyt jäl­jil­tä, joi­ta tus­kin enää nä­kyi. On­nek­si ne joh­ti­vat met­sä­o­jaan, jos­sa ne vie­lä erot­tui­vat sel­väs­ti. Tur­haan yri­tin et­siä Veik­koa edes­tä­päin, sil­lä hän oli nous­sut pois ojas­ta.

Maas­to oli nyt erit­täin vai­ke­a­kul­kuis­ta. Eteen tuli ti­heä ry­teik­kö, jos­sa ja­lan­jäl­kiä ei nä­ky­nyt ol­len­kaan. Vei­kon kul­kies­sa oli kui­ten­kin pu­don­nut lun­ta pen­sai­den ok­sil­ta. Näi­tä lu­men­pu­to­a­mis­jäl­kiä seu­ra­sin hi­taas­ti. Sa­mal­la saa­toin ha­vai­ta, et­tä jäl­jet oli­vat tuo­rei­ta.

Pää­sin ry­tei­kön läpi. Jäl­jet joh­ti­vat suo­raan met­sä­o­jaan. En osaa sa­noin ku­va­ta tun­net­ta­ni, kun näin kau­em­pa­na ojas­sa tum­man hah­mon. Siel­lä kä­ve­li oma ra­kas pik­ku­vel­je­ni. Nos­tin hä­net sy­lii­ni ja sa­noin, et­tä ei­kö Tai­vaan Isä ole­kin hyvä, kun an­toi mi­nun löy­tää si­nut.

Veik­ko oli jo hy­vin vä­sy­nyt. Otin hä­net rep­pu­sel­kään ja läh­din kä­ve­le­mään sii­hen suun­taan, mis­tä olin tul­lut. Pi­meä tuli äk­kiä, mut­ta tai­vaal­ta ka­jas­tu­van va­lon avul­la pys­tyim­me väis­te­le­mään pui­ta ja pää­sim­me eteen­päin.

Olin juok­se­mi­ses­ta mär­kä, ja kyl­myys al­koi jo tun­tua. Yh­täk­kiä mi­nus­ta tun­tui, et­tä koti saat­toi ol­la mis­sä suun­nas­sa ta­han­sa. Las­kin vel­je­ni maa­han. Epä­toi­voi­se­na heit­täy­dyin sil­loin pol­vil­le­ni ja ru­koi­lin Tai­vaan Isää: ”Oh­jaa mei­dät ko­tiin.”

Tun­tui, et­tä olin ti­lan­tees­sa, jo­hon apua ei löy­dy. Sil­loin tun­sin pos­kil­la­ni tuu­len­hen­käyk­sen, vaik­ka il­ma tun­tui muu­ten tyy­nel­tä. Se oli kuin suo­je­lu­sen­ke­lin pu­hal­lus. Sa­mal­la muis­tin, et­tä kun olin pa­lan­nut kou­lus­ta ko­tiin, oli ol­lut vas­ta­tuu­li. Tä­män avul­la päät­te­lin, mis­sä päin koti oli. Sin­ne jat­koim­me kä­ve­ly­äm­me. Pit­käs­ti oli vie­lä mat­kaa, mut­ta sit­ten kuu­lui hil­jai­nen ää­ni. Mei­tä huu­det­tiin! Et­si­jät oli­vat vas­tas­sa. Ky­län väki oli rien­tä­nyt avuk­si. Syvä kii­tol­li­suu­den tun­ne val­ta­si mie­le­ni.

Ko­ti­vä­ki oli hel­pot­tu­nut ja iloi­nen, kun pa­la­sin ko­tiin Vei­kon kans­sa. Met­säs­sä ko­ke­ma­ni ti­lan­teet vai­kut­ti­vat mi­nuun niin sy­väs­ti, et­tä en osan­nut ker­toa ke­nel­le­kään mat­ka­ni vai­heis­ta. Sa­noin vain ly­hy­es­ti äi­dil­le­ni, et­tä suo­je­lu­sen­ke­li oli mu­ka­nam­me.

Pik­ku­po­jan var­muu­del­la pää­tin, et­tä jos­kus ker­ron jol­le­kul­le kai­ken, mitä mi­nul­le ja Vei­kol­le met­säs­sä ta­pah­tui. Nyt olen sen teh­nyt ja lu­pauk­se­ni pi­tä­nyt.

Lapsuudenkotini. Sen takana olevaan metsään Veikko eksyi.

Blo­gi­teks­ti pe­rus­tuu kah­teen ar­tik­ke­liin, jois­ta toi­sen kir­joi­tin kou­lu­poi­ka­na vuon­na 1968 Päi­vä­mie­heen ja toi­sen vuon­na 2011 ky­lä­kir­jaan "Muis­to­jen tul­va. Ta­ri­noi­ta Tyr­nä­vän Kor­ves­ta".