Riik­ka Lin­nan­mä­ki

Olen läh­dös­sä aja­maan au­tol­la, var­mis­te­len mie­hel­tä­ni, et­tä on­han reit­ti riit­tä­vän help­po mi­nul­le. Si­säl­lä­ni myl­lää enem­män tai vä­hem­män epä­miel­lyt­tä­vä tun­ne. Jos­kus tämä tun­ne tai lii­al­li­nen tur­val­li­suus­ha­kui­suus on jät­tä­nyt mi­nut hie­man pet­ty­nee­nä ko­tiin pyö­rit­te­le­mään peu­ka­loi­ta.

Mi­nul­la on vain lii­an huo­no it­se­tun­to täs­sä asi­as­sa, olen mo­nes­ti se­lit­tä­nyt. Län­si­mais­sa on yleis­tä aja­tel­la, et­tä hy­vän it­se­tun­non omaa­va hen­ki­lö tu­lee pär­jää­mään. Sen si­jaan hän, jol­la ei ole­kaan niin hyvä it­se­tun­to, voi koh­del­la it­se­ään huo­nos­ti ja jopa ma­sen­tua, sel­vi­ää psy­ko­lo­gi­an kir­jas­ta. It­se­tun­to-kä­si­tet­tä on kri­ti­soi­tu, kos­ka on epä­to­den­nä­köis­tä, et­tä oli­si ole­mas­sa mi­tään yh­te­näis­tä tai py­sy­vää it­se­tun­toa. Se näh­dään kir­jas­sa myös epä­eet­ti­se­nä, kos­ka huo­nol­la it­se­tun­nol­la voi pe­rus­tel­la epä­on­nis­tu­mi­sen­sa ja la­ka­ta yrit­tä­mäs­tä. Tämä voi lo­pul­ta joh­taa ali­suo­ri­tu­mi­seen ja tyy­ty­mät­tö­myy­teen. Mi­nul­le tämä tie­to on hel­pot­ta­vaa. It­se­tun­toa tär­ke­äm­pää on myö­tä­tun­toi­nen suh­tau­tu­mi­nen it­seen!

Huo­maan vä­lil­lä vält­te­le­vä­ni vii­mei­seen as­ti ti­lan­tei­ta, jois­sa voin epä­on­nis­tua. Mi­ten sinä suh­tau­dut mo­kaa­mi­seen? Ym­mär­rän kyl­lä myö­tä­tun­nol­la it­se­ä­ni myös sii­nä, mik­si esi­mer­kik­si au­tol­la ajo on vä­lil­lä, eten­kin ai­em­min, ol­lut mi­nul­le kova paik­ka: ke­hit­te­len mie­les­sä­ni kai­ken­lai­sia kau­hus­ke­naa­ri­oi­ta, mitä kaik­kea voi ta­pah­tua. Näis­tä ne­ga­tii­vi­sis­ta aja­tuk­sis­ta ja olet­ta­muk­sis­ta joh­tu­en kuu­mot­te­len, her­moi­len ja hi­koi­len enem­män tai vä­hem­män.

Olen pääs­syt au­tol­la ajos­sa mie­les­tä­ni pa­him­man yli, mut­ta pel­kään sil­ti vie­lä ”mas­sii­vis­ta it­se­ruos­kin­taa”, jos ajan esi­mer­kik­si har­haan. It­se­tun­non ko­hen­ta­mi­seen kes­kit­ty­mäl­lä ei saa­vu­ta niin hy­viä tu­lok­sia kuin it­se­myö­tä­tun­toi­sel­la ot­teel­la, sil­lä tut­ki­muk­sis­sa on sel­vin­nyt, et­tä myö­tä­tun­toi­nen, in­hi­mil­li­nen ja ym­mär­tä­vä suh­tau­tu­mis­ta­pa it­seen epä­on­nis­tu­mi­sen het­kel­lä aut­taa jak­sa­maan seu­raa­val­la yri­tys­ker­ral­la pi­dem­pään. It­se­myö­tä­tun­toi­set myös suo­riu­tu­vat teh­tä­vis­tään muu­ten­kin pa­rem­min tu­lok­sin.

En enää in­hoa esiin­ty­mis­tä, vaik­ka tie­dän­kin ole­va­ni sii­nä edel­leen mel­ko täy­del­li­syyt­tä ta­voit­te­le­va. Otan ai­na mie­luum­min mel­ko tar­kas­ti suun­ni­tel­lun la­pun mu­kaan kuin pel­kät aja­tus­vii­vat, vaik­ka si­ten esiin­ty­mi­ses­tä­ni tu­li­si eloi­sam­pi. Jul­ki­nen hä­peä ei hou­ku­ta, vaik­ka tie­dän, et­tä to­del­li­suu­des­sa ylei­sö on esiin­ty­jän puo­lel­la.

Olin suun­ni­tel­lut lu­ke­va­ni häis­sä pu­heen li­säk­si ru­non mu­sii­kin sä­es­tyk­sel­lä. Kau­huk­se­ni huo­ma­sin, et­tä ei­hän mi­nul­la ole­kaan ru­no­kir­jaa, mis­tä lu­kea, jo­ten pyy­sin ylei­söl­tä pie­nen het­ken ai­kaa ja pys­tyin vä­hän nau­rah­ta­maan­kin. Kä­vin ha­ke­mas­sa lah­ja­pöy­däl­tä kir­joit­ta­ma­ni ru­no­kir­jan, jos­ta luin. Lo­pul­ta epä­on­nis­tu­mi­nen it­ses­sään ei ol­lut­kaan yh­tään niin ka­ma­laa, jos mie­li ei ole pe­lon vuok­si lu­kos­sa. Usein epä­on­nis­tu­mi­sen pel­kää­mi­nen on kai­kis­ta pa­hin­ta.

Olen ko­ke­nut – nu­rin­ku­ris­ta kyl­lä – myös sen, et­tä epä­on­nis­tu­es­sa­ni nos­tan vain omaa ta­voi­te­ri­maa­ni ja ”tuo­mit­sen” it­se­ni epä­on­nis­tu­maan vie­lä var­mem­min. Van­hem­muu­des­sa, yh­des­sä tär­keim­mäs­sä teh­tä­väs­sä­ni, on ol­lut loh­dul­lis­ta huo­ma­ta, et­tä lap­set kyl­lä ym­mär­tä­vät mi­nua in­hi­mil­li­se­nä ja ereh­ty­vä­nä, mut­ta sil­ti iha­na­na ih­mi­se­nä!

Läh­de:

Skee­ma 5, Yk­si­löl­li­nen ja yh­tei­söl­li­nen ih­mi­nen, Ota­va 2017.