Nel­jä poi­kaa is­tuu kah­vi­pöy­däs­sä. Hei­dän ikä­hai­ta­rin­sa on rip­pi­kou­lu­lai­ses­ta kol­mi­kymp­pi­seen. Iso­vel­jet ovat tul­leet käy­mään il­ta­kah­vil­la. Puhe pouk­koi­lee ra­ken­nus­hom­mis­ta mo­pon va­loi­hin ja tal­vi­ren­kai­den vaih­toon. äi­ti-ih­mi­se­nä en pal­joa ym­mär­rä, mut­ta ky­se­len jos­kus kiin­nos­tu­nees­ti. Ai­kui­sen po­jan my­häi­ly net­ti­au­to­si­vus­toa se­la­tes­sa pal­jas­taa, et­tä nyt ol­laan tär­ke­än asi­an ää­rel­lä.

Poi­ka­po­ru­kan äi­ti­nä saan ny­kyi­sin näp­pä­räs­ti tal­vi­ren­kaat au­toon ja riis­ta­li­haa pak­ka­seen. Kel­paan po­jil­le jap­pas­te­lu­ka­ve­rik­si, eli miet­ti­mään, mil­le pi­täi­si al­kaa iso­na.

Jos­kus mi­nul­le tai per­heen muil­le nai­sil­le sa­no­taan “jäbä”. Se on äi­jä­mäi­nen lem­pi­ni­mi, joka on pe­ru­ja ajal­ta, jol­loin re­mon­toim­me ta­loa po­ru­kal­la. Yh­des­sä kan­ne­tut sel­lu­vil­la­sä­kit ja vie­rek­käin ase­tel­lut rou­ta­re­ris­te­le­vyt yh­dis­tä­vät mei­tä.

Mei­dän ta­lon ty­töt ovat muut­ta­neet pois ko­toa, omaan elä­mään. Sil­loin har­voin, kun saan naut­tia tyt­tä­rien seu­ras­ta, ha­lu­an fii­lis­tel­lä nais­ten jut­tu­ja. Täy­tyy sa­noa, et­tä jos­kus ai­van kai­paan tyt­tö­po­ruk­kaa ja­ka­maan ko­ke­muk­sia. Tyt­tö­jen kans­sa men­nään enem­män tun­ne­ta­sol­le, yri­te­tään löy­tää so­pi­via sa­no­ja, joil­la il­mais­ta it­seä.

Et­tei syn­tyi­si lii­an mus­ta­val­koi­nen kuva, myös poi­kien kans­sa voi kes­kus­tel­la muus­ta kuin vent­tii­leis­tä ja myös tyt­tö­jen kans­sa on kus­kat­tu kaa­to­paik­ka­kuor­mia ja asen­net­tu nii­tä sel­lu­vil­lo­ja.

äi­ti­nä yri­tän pi­tää kirk­kaa­na mie­les­sä­ni, et­tä ty­töt ja po­jat ovat yh­tä ar­vok­kai­ta, vaik­ka ju­tut ovat eri­lai­sia.

Va­li­tet­ta­vas­ti ikäis­te­ni jou­kos­sa on vie­lä pal­jon nii­tä, jot­ka ko­ki­vat su­ku­puol­ten eri­ar­voi­suu­den. Olen ta­van­nut nai­sia, joi­den toi­vot­tiin ole­van poi­kia, kun hei­tä odo­tet­tiin, ja he sai­vat lap­se­na ko­kea ole­van­sa kak­kos­luok­kaa.

Olen ta­van­nut myös nai­sia, jot­ka yhä ko­ke­vat ole­van­sa ar­vot­to­mia, huo­nom­pia kuin ve­li­po­jat, kos­ka ei­vät ky­en­neet sa­moi­hin töi­hin kuin mies. Van­hem­mat aset­ti­vat ty­töt tiet­tyyn roo­liin: he vaa­ti­vat, et­tä ty­töt pal­ve­li­vat vel­ji­ään.

Vuo­si­kym­me­nien ku­lut­tu­a­kin nämä nai­set opet­te­le­vat ar­vos­ta­maan it­se­ään. Myös hei­dän vel­ji­ään olen ta­van­nut, mie­hiä, jot­ka il­mai­se­vat, et­tä nai­nen on vä­hem­pi­ar­voi­nen.

Olen myös ta­van­nut mie­hiä, joi­ta kiin­nos­taa muu kuin “mie­hi­set työt”. Heil­lä on ol­lut te­ke­mis­tä sii­nä, et­tä he osaa­vat ar­vos­taa it­se­ään oman­nä­köi­sen elä­män elä­ji­nä. He ovat ko­ke­neet, et­tä hei­dän mie­huu­ten­sa ky­see­na­lais­te­taan.

Olen ta­van­nut on­nek­si myös nai­sia, joi­ta koko per­he on kan­nus­ta­nut ja ar­vos­ta­nut pik­ku­ty­tös­tä läh­tien sekä mie­hiä, jot­ka ovat saa­neet suun­tau­tua peh­mei­siin ar­voi­hin hy­väk­syn­nän kan­ta­ma­na.

Tämä blo­gi­kir­joi­tus pal­jas­taa taus­ta­ni: tu­len maa­seu­dul­ta, olen maan­vil­je­lys­per­hees­tä. Olen syn­ty­nyt 1960-lu­vun alus­sa. Pie­ne­nä lei­kin pal­jon poi­kien kans­sa. Meil­lä oli sel­vät nais­ten ja mies­ten työt ja mi­nus­ta tun­tui, et­tä mies­ten työt oli­vat tär­ke­äm­piä.

Omat lap­sem­me ovat huo­man­neet, et­tä nai­set ja mie­het voi­vat teh­dä mo­nen­lai­sia asi­oi­ta. Toi­von, et­tä he ovat op­pi­neet myös sen, et­tä ty­tär on yh­tä ar­vo­kas kuin poi­ka, nai­nen sa­ma­nar­voi­nen kuin mies.