Makuuhuoneen lattialla epämääräisessä pinossa vuoteen vieressä on kirjoja, joita olen kasannut siihen iltalukemiseksi. Siivosin läjää keväällä ja ilahduin. Jaakko Alasaarelan kirjan Sinä pystyt (2018) olin lukenut alusta loppuun. Sen sijaan Elina Hiltusen Masennuksesta selviää! (2018) oli kiinnostanut vain takakansitekstin verran.
Miksikö ilahduin? Huomasin, että olen päässyt seuraavalle polunpätkälle toipumisen matkalla; masennuksen tyhjyydestä ja pysähtymisestä toiveikkaaseen huomiseen. Depressio, työuupumus, trauma, kriisi, unettomuus ja muut mustanharmaat sanat ovat aivojeni varastohyllyillä tällä hetkellä. Olen pyöritellyt niitä tarpeeksi. Opettelen, tutkin ja elän todeksi sellaisia asioita kuten toivo, ilo, toipuminen, voimavarat, luottamus, rohkeus, osaaminen, hyväksyminen, liittyminen, yhdessä tekeminen, luovuus ja uuden oppiminen.
Uudet sanat alkoivat saada sijaa päässäni pari vuotta sitten. Kuin lapselle olisi osoitettu sormella "Katso tuonne!" ja käännetty päätä uuteen suuntaan. "Tuonne voit lähteä. Huomaathan, ettei sinun enää tarvitse jumittaa. Huomaathan, että jalkasi kantavat taas."
Laman ja vähävoimaisuuden värittämien vuosien jälkeen askelet aluksi hoipertelivat. Etsin tukea ja rohkaisua ympäriltäni. Iloiset peukutukset, kannustavat hymyt ja kommentit rohkaisivat, uskalsin jatkaa. Vakuutan edelleen itselleni, ettei minun tarvitse rynnätä täydellä vauhdilla eteen päin. Saan mennä omaa tahtia. Minusta tuntuu hyvältä, että voin tarttua uusiin tehtäviin.
Menetykset voivat mullistaa elämän, ja on löydettävä uusi tapa elää. Työpaikan menetys, eläkkeelle jääminen, sairastuminen tai läheisen kuolema vaativat muuttumaan ja määrittelemään itsensä uudestaan. Kuka olet, kun et ole enää työntekijä, et kykene enää työhön tai et ole enää vaimo, aviomies, äiti tai isä, tytär tai poika? Millainen on uusi tapasi elää? Myös pesän tyhjeneminen pakottaa kysymään, mitä sitten? Kuinka elät kahdestaan puolison kanssa? Mitä sinä itse haluat?
Suru ja menetykset hiljentävät, pysäyttävät. Jossakin vaiheessa mieleen voi nousta kysymys: "Olenko surrut jo tarpeeksi? Saanko katsoa jo tulevaisuuteen?" Surun polunpätkä loppuu ja sen saa jättää taakse, osaksi omaa elämää.
Ihmisen mieli, ihmeellinen kapistus, saattaa hämmentyä myös onnellisen muutoksen vuoksi. Opiskelujen loppuminen ja ammattiin valmistuminen, työpaikan saaminen, loppuun saatu iso työprojekti, seurustelu tai avioituminen saattavat koetella mielen tasapainoa. Jatkuuko onni? Olenko riittävän hyvä työhön tai kumppaniksi? Mitä sitten teen, kun iso työ on lopussa? Eikö elämä muuttunutkaan paremmaksi? Mistä nyt haaveilen, minne pyrin?
Suomalainen peripessimistinen "Itku pitkästä ilosta" -asenneko se siinä kummittelee? Sananparsi joutaisi unholaan ja voisimme opetella uuden version: "Ilo pitkästä itkusta." Suru on surtava, ja sen jälkeen on lupa iloita ja toivoa.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys