Viikko sitten meillä tehtiin pitkää päivää. Perheen remonttimiehet, leipuri-siivoojat sekä visualistit panivat kaikkensa peliin. Loputtomalta tuntuvaa remppaa elävä kotimme muuttui käsittelyssä niin paljon, että oli ilo avata ovi vieraille.
Ikkunalistat, ovenpielet, verhotangot, verhot, sohva, sohvapöytä, kirjahyllyt, puhtaat matot.
Juhlan tuntu pysyy huoneissa vielä pitkään juhlien jälkeen. Istahdan sohvalle ja nautin rauhasta ja näkymästä. Löysin viime metreillä Torista 60-lukulaisen, pienen ja elämää nähneen kelta-ruskearaitaisen sohvan, joka sopii taloomme kuin emalivati kommuutiin.
Istun olohuoneessa himmelin alla ja mietin, mitä haluaisin kertoa rippijuhlista. Ajatukset vaeltavat myös menneissä perhejuhlissa. Jostakin syystä muistan ensimmäisenä ne ristiäiset, joissa vauvan päänkuivausliina joutui hukkaan juuri ennen papin tuloa. Olin silittänyt pienen pellavaliinan, jonka reunaan olin itse väkertänyt pitsin ja jolla oli kuivattu jo kuuden vanhemman lapsen hiukset.
Löysin kadonneen liinan tilalle vauvan isän valkoisen kangasnenäliinan, jonka siskoni silitti ja taitteli kastemaljan viereen. Kadoksissa ollut liina löytyi kuukausien kuluttua seinän ja patterin välistä. Niiden ristiäisten jälkeen puhuimme mieheni kanssa, että jos meille vielä tulee ristiäiset, pyydämme apua valmisteluihin.
Näissä juuri pidetyissä rippijuhlissa meillä oli apua, ja tuntui siltä, että roolit olivat vaihtumassa. Lapset ja heidän puolisonsa kantoivat pöytiä ja penkkejä, asettelivat pöytäliinoja, nostelivat kaapeista kulhoja ja kuppeja ja etsivät sopivia lusikoita. Sain ottaa vastaan juuri leivottuja kakkupohjia ja hakea pakkasesta sinne ilmestyneitä piirakoita. Totesin nuoremman polven uudenlaiset ehdotukset ja ratkaisut toimiviksi ja iloitsin siitä, että valmistimme juhlaa yhdessä.
Kiitollinen mieli ja hulinan herättämä väsymys vaihtelivat. Olisipa keinutuoli. Ymmärrän nyt niitä mummoja ja pappoja, jotka kiikuttelevat suvun pienimpiä kaikessa rauhassa. Heillä on tärkeä tehtävä ja he saavat samalla levähtää.
Ajattelen äitiäni, joka halusi muistaa jokaisen neljäntoista lapsensa syntymäpäivän. Synttärisankari löysi aamulla lahjan pään vierestä, tyynyltä. Päivällä tehtiin kakku, ja joku vieraskin saattoi piipahtaa. Kun asuin omillani, osasin odottaa äidin puhelua. Hän soitti ja lausui runon tai lauloi. Itsestään selvästi vanhempani tulivat ristiäisiin ja lastenlasten synttäreille. Juhla tuntui oikeasti alkavan silloin, kun isovanhemmat saapuivat.
Toki muistan myös lapsuuskotini juhlien siivouksen ja leipomisen, vaatteiden hankkimisen tai ompelun ja loputtomat arkihommat, joista piti selvitä juhlan allakin. Pinna kiristyi ja ääni nousi. Askeleet tömisivät käytävällä, kun joku juoksi pakoon komentoja.
Valmistelun kireys unohtui melkein kokonaan, kun vieraita alkoi tulla, kahvi tuoksui, kynttilät sytytettiin ja alettiin laulaa. Tuttuja ihmisiä, sukulaisia ja naapureita, ystäviä. Heidän keskellään oli hyvä olla.
"Minusta on mukava laittaa juhlia lapsille, jokaiselle lapselle." Muistin nämä tuttavani sanat, kun nostelin naula- ja ruuvilaatikoita, meisseleitä ja sirkkeliä piiloon tämän kesän vierailta. Jokaiselle lapselle. Jokainen meistä tarvitsee oman hetkensä ja huomionsa, vaikka vaatimattomankin. Onnittelu, kosketus, katse, sanat, jotka sanotaan juuri minulle. Ne jäävät mieleen. Valmistelusta minä en aina pidä, toisin kuin mainitsemani suuren perheen äiti, mutta juhla on mukava.
Rippinuoremme kahvipöydässä paloi aluksi vain yksi kynttilä. Se oli kastekynttilä viidentoista vuoden takaa. Silloinkin olivat paikalla kummit ja meidän oma perhe, isovanhemmat ja ystäviä. Perheemme on kasvanut lasten puolisoilla ja lapsilla. Isovanhemmat ovat poissa.
Juhla tuntui aivan oikealta, vaikka edellinen sukupolvi puuttui. Kotiimme tulleet sisarukset, ystävät, tädit, enot ja serkut toivoivat Taivaan Isän siunausta pojallemme. Nuorelle, joka halusi, että antaisimme hänelle rippiristin. "Ostan kyllä, jos aiot pitää sitä", sanoin. "Tottakai pidän", vastasi nuori, ja minä vakuutuin siitä, että rippijuhlaan valmisteluineen oli aihetta.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys