JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Juhla on ikioma hetki

16.8.2019 6.26

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420190816062600

Viik­ko sit­ten meil­lä teh­tiin pit­kää päi­vää. Per­heen re­mont­ti­mie­het, lei­pu­ri-sii­voo­jat sekä vi­su­a­lis­tit pa­ni­vat kaik­ken­sa pe­liin. Lo­put­to­mal­ta tun­tu­vaa remp­paa elä­vä ko­tim­me muut­tui kä­sit­te­lys­sä niin pal­jon, et­tä oli ilo ava­ta ovi vie­rail­le.

Ik­ku­na­lis­tat, oven­pie­let, ver­ho­tan­got, ver­hot, soh­va, soh­va­pöy­tä, kir­ja­hyl­lyt, puh­taat ma­tot.

Juh­lan tun­tu py­syy huo­neis­sa vie­lä pit­kään juh­lien jäl­keen. Is­tah­dan soh­val­le ja nau­tin rau­has­ta ja nä­ky­mäs­tä. Löy­sin vii­me met­reil­lä To­ris­ta 60-lu­ku­lai­sen, pie­nen ja elä­mää näh­neen kel­ta-rus­ke­a­rai­tai­sen soh­van, joka so­pii ta­loom­me kuin ema­li­va­ti kom­muu­tiin.

Is­tun olo­huo­nees­sa him­me­lin al­la ja mie­tin, mitä ha­lu­ai­sin ker­toa rip­pi­juh­lis­ta. Aja­tuk­set va­el­ta­vat myös men­neis­sä per­he­juh­lis­sa. Jos­ta­kin syys­tä muis­tan en­sim­mäi­se­nä ne ris­ti­äi­set, jois­sa vau­van pään­kui­vaus­lii­na jou­tui huk­kaan juu­ri en­nen pa­pin tu­loa. Olin si­lit­tä­nyt pie­nen pel­la­va­lii­nan, jon­ka reu­naan olin it­se vä­ker­tä­nyt pit­sin ja jol­la oli kui­vat­tu jo kuu­den van­hem­man lap­sen hiuk­set.

Löy­sin ka­don­neen lii­nan ti­lal­le vau­van isän val­koi­sen kan­gas­ne­nä­lii­nan, jon­ka sis­ko­ni si­lit­ti ja tait­te­li kas­te­mal­jan vie­reen. Ka­dok­sis­sa ol­lut lii­na löy­tyi kuu­kau­sien ku­lut­tua sei­nän ja pat­te­rin vä­lis­tä. Nii­den ris­ti­äis­ten jäl­keen pu­huim­me mie­he­ni kans­sa, et­tä jos meil­le vie­lä tu­lee ris­ti­äi­set, pyy­däm­me apua val­mis­te­lui­hin.

Näis­sä juu­ri pi­de­tyis­sä rip­pi­juh­lis­sa meil­lä oli apua, ja tun­tui sil­tä, et­tä roo­lit oli­vat vaih­tu­mas­sa. Lap­set ja hei­dän puo­li­son­sa kan­toi­vat pöy­tiä ja penk­ke­jä, aset­te­li­vat pöy­tä­lii­no­ja, nos­te­li­vat kaa­peis­ta kul­ho­ja ja kup­pe­ja ja et­si­vät so­pi­via lu­si­koi­ta. Sain ot­taa vas­taan juu­ri lei­vot­tu­ja kak­ku­poh­jia ja ha­kea pak­ka­ses­ta sin­ne il­mes­ty­nei­tä pii­ra­koi­ta. To­te­sin nuo­rem­man pol­ven uu­den­lai­set eh­do­tuk­set ja rat­kai­sut toi­mi­vik­si ja iloit­sin sii­tä, et­tä val­mis­tim­me juh­laa yh­des­sä.

Kii­tol­li­nen mie­li ja hu­li­nan he­rät­tä­mä vä­sy­mys vaih­te­li­vat. Oli­si­pa kei­nu­tuo­li. Ym­mär­rän nyt nii­tä mum­mo­ja ja pap­po­ja, jot­ka kii­kut­te­le­vat su­vun pie­nim­piä kai­kes­sa rau­has­sa. Heil­lä on tär­keä teh­tä­vä ja he saa­vat sa­mal­la le­väh­tää.

Ajat­te­len äi­ti­ä­ni, joka ha­lu­si muis­taa jo­kai­sen nel­jän­tois­ta lap­sen­sa syn­ty­mä­päi­vän. Synt­tä­ri­san­ka­ri löy­si aa­mul­la lah­jan pään vie­res­tä, tyy­nyl­tä. Päi­väl­lä teh­tiin kak­ku, ja joku vie­ras­kin saat­toi pii­pah­taa. Kun asuin omil­la­ni, osa­sin odot­taa äi­din pu­he­lua. Hän soit­ti ja lau­sui ru­non tai lau­loi. It­ses­tään sel­väs­ti van­hem­pa­ni tu­li­vat ris­ti­äi­siin ja las­ten­las­ten synt­tä­reil­le. Juh­la tun­tui oi­ke­as­ti al­ka­van sil­loin, kun iso­van­hem­mat saa­pui­vat.

Toki muis­tan myös lap­suus­ko­ti­ni juh­lien sii­vouk­sen ja lei­po­mi­sen, vaat­tei­den hank­ki­mi­sen tai om­pe­lun ja lo­put­to­mat ar­ki­hom­mat, jois­ta piti sel­vi­tä juh­lan al­la­kin. Pin­na ki­ris­tyi ja ää­ni nou­si. As­ke­leet tö­mi­si­vät käy­tä­väl­lä, kun joku juok­si pa­koon ko­men­to­ja.

Val­mis­te­lun ki­reys unoh­tui mel­kein ko­ko­naan, kun vie­rai­ta al­koi tul­la, kah­vi tuok­sui, kynt­ti­lät sy­ty­tet­tiin ja alet­tiin lau­laa. Tut­tu­ja ih­mi­siä, su­ku­lai­sia ja naa­pu­rei­ta, ys­tä­viä. Hei­dän kes­kel­lään oli hyvä ol­la.

"Mi­nus­ta on mu­ka­va lait­taa juh­lia lap­sil­le, jo­kai­sel­le lap­sel­le." Muis­tin nämä tut­ta­va­ni sa­nat, kun nos­te­lin nau­la- ja ruu­vi­laa­ti­koi­ta, meis­se­lei­tä ja sirk­ke­liä pii­loon tä­män ke­sän vie­rail­ta. Jo­kai­sel­le lap­sel­le. Jo­kai­nen meis­tä tar­vit­see oman het­ken­sä ja huo­mi­on­sa, vaik­ka vaa­ti­mat­to­man­kin. On­nit­te­lu, kos­ke­tus, kat­se, sa­nat, jot­ka sa­no­taan juu­ri mi­nul­le. Ne jää­vät mie­leen. Val­mis­te­lus­ta minä en ai­na pidä, toi­sin kuin mai­nit­se­ma­ni suu­ren per­heen äi­ti, mut­ta juh­la on mu­ka­va.

Rip­pi­nuo­rem­me kah­vi­pöy­däs­sä pa­loi aluk­si vain yk­si kynt­ti­lä. Se oli kas­te­kynt­ti­lä vii­den­tois­ta vuo­den ta­kaa. Sil­loin­kin oli­vat pai­kal­la kum­mit ja mei­dän oma per­he, iso­van­hem­mat ja ys­tä­viä. Per­heem­me on kas­va­nut las­ten puo­li­soil­la ja lap­sil­la. Iso­van­hem­mat ovat pois­sa.

Juh­la tun­tui ai­van oi­ke­al­ta, vaik­ka edel­li­nen su­ku­pol­vi puut­tui. Ko­tiim­me tul­leet si­sa­ruk­set, ys­tä­vät, tä­dit, enot ja ser­kut toi­voi­vat Tai­vaan Isän siu­naus­ta po­jal­lem­me. Nuo­rel­le, joka ha­lu­si, et­tä an­tai­sim­me hä­nel­le rip­pi­ris­tin. "Os­tan kyl­lä, jos ai­ot pi­tää sitä", sa­noin. "Tot­ta­kai pi­dän", vas­ta­si nuo­ri, ja minä va­kuu­tuin sii­tä, et­tä rip­pi­juh­laan val­mis­te­lui­neen oli ai­het­ta.

MirjaHeikkilä