Mis­tä­hän joh­tuu, et­tä ihan ou­dot ih­mi­set al­ka­vat ker­toa mi­nul­le elä­män­ta­ri­naan­sa? Joku sa­noi jos­kus: “Si­nul­la on sel­lai­set sil­mät, et­tä si­nul­le voi ker­toa.” Toi­nen to­te­si: “Olet sen nä­köi­nen et­tä si­nuun voi luot­taa.”

It­se ar­ve­len, et­tä ky­sy­mys on vain sii­tä, et­tä osaan kuun­nel­la.

Olen am­mat­ti­kuun­te­li­ja. Lää­kä­rin tu­lee saa­da esil­le po­ti­laan vai­va ja suru, avun tar­ve. Il­man­kos sa­tun­nai­set kans­sa­kul­ki­jat us­kou­tu­vat mi­nul­le, mut­ta am­mat­ti­kuun­te­li­jan roo­li on jos­kus myös taak­ka. On han­ka­la an­tau­tua di­a­lo­giin saa­ti ker­toa it­ses­tä. Kes­kus­te­lu muut­tuu no­pe­as­ti yk­si­puo­li­sek­si ky­se­lyk­si. Mik­si on­kaan niin vai­kea kes­kus­tel­la? Ker­toa ja kuun­nel­la vuo­ro­tel­len. Epäi­lyt­tää, olen­ko minä kiin­nos­ta­va? Ha­lu­aa­ko joku oi­ke­as­ti kuun­nel­la, mitä mi­nul­le kuu­luu? Voin­ko luot­taa sii­hen, et­tä asi­a­ni jää­vät ys­tä­vän as­ti­aan kuin sul­jet­tuun ruuk­kuun?

Toi­saal­ta sa­no­taan, et­tä lää­kä­ri ei ai­na jak­sa kuun­nel­la po­ti­las­ta tar­peek­si pit­kään, vaan kes­keyt­tää ja al­kaa pom­mit­taa ky­sy­myk­sil­lä. Jos hän jak­sai­si kuun­nel­la, hän sääs­tyi­si pään­vai­val­ta ja po­ti­las vält­täi­si tur­han tut­ki­mus- ja sel­vit­te­ly­rum­ban.

Myös te­ra­peu­tin ja toi­mit­ta­jan tai­toi­hin kuu­luu kuun­te­le­mi­nen. Erääl­lä kurs­sil­la har­joi­tel­tiin haas­tat­te­lua, ope­tel­tiin nyö­käyt­tä­mään pää­tä oi­kein ja roh­kai­se­vas­ti: ker­ro li­sää. Se piti teh­dä pel­käs­tään kat­seel­la ja kas­vo­jen il­meil­lä ei­kä ään­tä saa­nut pääs­tää, et­tei se sot­ki­si nau­hoi­tus­ta.

Ak­tii­vis­ta kuun­te­lua voi har­joi­tel­la seu­raa­vien oh­jei­den mu­kaan: hy­myi­le, kään­ny pu­hu­jaan päin, kal­lis­tu kes­kus­te­lu­kump­pa­nin suun­taan, kos­ke­ta ker­to­jaa neut­raa­lis­ti, esi­mer­kik­si kä­del­lä ol­ka­pääl­le, kat­so ker­to­jaa ja nyök­kää tai ynäh­te­le hä­nel­le hy­väk­sy­väs­ti.

En minä sen­tään ai­na jak­sa kuun­nel­la. Jos­kus käy niin, et­tä ky­syn sa­man ky­sy­myk­sen kah­des­ti pe­räk­käin. Lap­set sii­tä huo­maut­ta­vat ja moit­ti­vat, et­tä en kuun­te­le. Ai­heel­li­nen moi­te, kos­ka en­sim­mäi­nen vas­taus jäi kuu­le­mat­ta tai unoh­tui sa­man tien.

Yh­teen ai­kaan sain pu­he­lui­ta, jois­sa ih­mi­set ker­toi­vat vai­vois­taan ja sai­rauk­sis­taan. Eh­kä he toi­voi­vat apua, eh­kä kuun­te­li­jaa. Kun en jak­sa­nut tai ha­lun­nut kuun­nel­la, kun omat voi­mat oli­vat vä­his­sä, aloin ker­toa pääl­le omaa sai­raus­ker­to­mus­ta­ni. Se tep­si, pu­he­lu lop­pui yleen­sä mel­ko ly­hy­een.

On toi­sen­lais­ta­kin pääl­le pu­hu­mis­ta, oi­ke­as­taan toi­sen puo­les­ta pu­hu­mis­ta. Jos pu­he­ka­ve­ri et­sii sa­no­ja, ujos­te­lee, on epä­var­ma tai vas­ta har­joit­te­lee pu­hu­mis­ta, kii­rei­sem­pi al­kaa pu­hua puo­les­ta. Hi­das tai epä­var­ma puhe voi joh­tua myös esi­mer­kik­si puhe- tai kuu­lo­vam­mas­ta, sai­rau­des­ta tai van­huu­des­ta. Jo­kai­sel­la on oi­keus tul­la kuul­luk­si omil­la sa­noil­laan, joi­ta kes­kus­te­lu­kump­pa­ni ei voi tie­tää. Opin ym­mär­tä­mään tois­ta vas­ta kun mal­tan kuun­nel­la hän­tä rau­has­sa.

Kuul­luk­si tu­le­mi­sen ko­ke­mus syn­tyy jo ihan pie­ne­nä lap­se­na, en­nen pu­heen op­pi­mis­ta. Mei­dän ai­kuis­ten teh­tä­vä on an­taa lap­sel­le sa­no­ja. Mie­leen tu­lee ai­ka, jol­loin omat lap­set oli­vat pie­niä. Pu­huin, se­li­tin, ker­roin ja tulk­ka­sin il­mei­tä, liik­kei­tä ja ään­te­lyä. Yri­tin kuun­nel­la las­ten ke­hol­li­sia vies­te­jä.Py­rin muut­ta­maan kai­ken sa­noik­si. Il­tai­sin kie­li ja suu lä­hes kramp­pa­si­vat yh­tä­mit­tai­sen käy­tön ta­kia ja tun­tui hy­väl­tä saa­da ol­la hil­jaa, le­puut­taa kiel­tä. Tur­haan ei pu­hu­ta äi­din­kie­les­tä.