Mitä teh­dään tyt­tö­jen vii­kon­lop­pu­na? Ju­tel­laan, nau­re­taan ja hö­pö­te­tään. Syö­dään hy­vin ja her­ku­tel­laan vä­hän. Ju­tel­laan taas. Kä­vel­lään ja ajel­laan au­tol­la, ihail­laan ko­te­ja ik­ku­noi­den ta­ka­na. Et­si­tään äi­dil­le tal­vi­tak­kia ja sis­kol­le jou­lu­va­lo­ja. Kuu­los­tel­laan, mi­ten syk­sy on su­ju­nut, mitä it­se ku­kin on puu­hail­lut. Mis­sä on mo­kan­nut, mis­sä on ol­lut juh­li­mi­sen ja ylä­vii­to­sen paik­ka.

Yh­tei­sen va­paan jär­jes­tä­mi­nen on työn ta­ka­na, kun yk­si opis­ke­lee, toi­nen käy töis­sä ja kak­si muu­ta ovat täyt­tä­neet ar­ken­sa mo­nen­moi­sil­la as­ka­reil­la per­heen ja mui­den hoi­det­ta­vien asi­oi­den pa­ris­sa.

Jär­jes­tim­me kui­ten­kin va­paan vii­kon­lo­pun jou­lu­kuun alus­sa. Mat­ka­sim­me ko­ko­nai­sen päi­vän hal­ki Suo­men yh­den ty­tön luok­se. Vaik­ka läh­dim­me mat­kaan aa­mul­la, pi­me­äa­joa tuli use­am­pi tun­ti. Pu­ris­tin rat­tia ja tä­hys­tin edes­sä hää­möt­tä­vää kais­taa, sää­din la­sin­pyyh­ki­jöi­tä ja pit­kiä va­lo­ja. Kuun­te­lin vie­rus­ka­ve­rin reit­ti­oh­jei­ta. Ih­met­te­lin it­se­kin suo­ri­tus­ta­ni. Tyt­tä­ret sa­noi­vat use­as­ti, et­tä voi­vat tul­la rat­tiin, mut­ta hoi­te­lin au­ton pe­ril­le ja tas­ku­park­kiin as­ti.

Seu­raa­va­na aa­mu­na kus­kin pai­kal­le is­tui nuo­rem­pi tyt­tö. Ase­tuin ta­ka­pen­kil­le ja huo­ma­sin huo­kaa­va­ni – eh­kä hel­po­tuk­ses­ta, en ai­na­kaan jän­ni­tyk­ses­tä. Mi­nun oli help­po jät­tää etu­pen­kit tyt­tä­ril­le. Mie­les­sä kä­väi­si aja­tus, et­tä mi­nun ei oi­ke­as­ti tar­vit­se huo­leh­tia kai­kes­ta. Seu­raa­va su­ku­pol­vi pär­jää ja osaa. Osaan­ko minä luot­taa?

Ku­ten sa­noin, tyt­tö­jen vii­kon­lop­pu­na ju­tel­laan ja ju­tel­laan. Ty­töt po­ri­se­vat, äi­ti kuun­te­lee. äi­ti ker­too, ty­töt kuun­te­le­vat. Jo­kai­nen saa suun­vuo­ron. Vä­liin ol­laan hil­jaa, sa­nat lop­pu­vat. Yri­te­tään löy­tää yh­tei­siä sa­no­ja. Huo­ma­taan, et­tä olem­me eri­lai­sia, ja huo­ma­taan se, et­tä toi­sen eri­lai­suut­ta ei ole ai­na help­po ym­mär­tää – toi­sin kuin omaa eri­lai­suut­ta. Yk­si et­sii kau­nii­ta vaat­tei­ta ja esi­nei­tä, toi­nen naut­tii sii­tä, et­tei tar­vit­se os­taa mi­tään. Yh­del­le mer­kit­se­vät sa­nat, toi­sel­le muo­dot ja vä­rit. Joku pe­rus­sä­vel tai asen­ne elä­mään meil­lä on sama, ve­ren­pe­rin­tö­nä saa­tu ja it­se va­lit­tu luot­ta­mus sii­hen, et­tä kai­kel­la on lo­pul­ta tar­koi­tuk­sen­sa.

Tä­tä­kö on se, et­tä ai­kui­set lap­set voi­vat ol­la sa­mal­la ta­sol­la, ys­tä­viä. Huo­maan, et­tä he jopa vä­hän huo­leh­ti­vat äi­dis­tä. “äi­ti mi­hin jou­duit?” tyt­tö soit­taa. (Olin ku­vaa­mas­sa muis­to­merk­ke­jä kir­kon ta­ka­na.) “äi­ti, va­raan sen ta­kin si­nul­le”, tyt­tö sa­noo, kun it­se vie­lä em­min. “Jar­ru­ta, au­to!” joku huu­taa, kun kään­nyn pi­me­äs­sä vie­rei­sel­le kais­tal­le toi­sen au­ton eteen. Nau­rua, hel­lyyt­tä, huo­len­pi­toa. Ai­kui­sis­ta lap­sis­ta huo­maan, et­tä en ole enää nuo­ri, vaik­ka mie­li pu­hui­si muu­ta.

Ko­ti­mat­kal­la mie­lee­ni tu­lee reis­su, jon­ka teim­me oman äi­ti­ni ja sis­ko­jen kans­sa. Pää­sim­me vuok­ko­jen ai­kaan äi­din lap­suus­mai­se­miin, kai­vat­tuun Kar­ja­laan. Häm­men­nyin, kuin­ka ka­rua maas­to oli. äi­din ker­to­muk­set oli­vat luo­neet mie­lee­ni sa­tu­maan: vih­re­ät rin­teet ja tuu­he­at puut. Minä näin ki­vik­ko­ja ja pie­niä män­ty­jä. Kuk­ku­lat ja vaa­rat oli­vat toki tois­ta kuin Poh­jan­maal­la. Näim­me äi­din lap­suus­ko­din, pie­nen pys­ty­lau­doi­te­tun vi­her­tä­vän ta­lon ky­län­rai­tin reu­nal­la. Pie­nen pi­han ome­na­puut ei­vät vie­lä kuk­ki­neet. Ajoim­me äi­din ko­ti­kir­kol­le.

Kirk­ko­pi­has­sa oli pit­kä pu­nag­ra­niit­ti­nen hau­ta­ki­vi, jo­hon oli ha­kat­tu kym­me­niä ni­miä syn­ty­mä- ja kuo­lin­päi­vi­neen. äi­ti aset­ti kuk­ka­kim­pun tu­tun ni­men eteen. Kä­vim­me myös toi­sel­la hau­taus­maal­la, jos­ta löy­tyi pie­ni, sam­ma­loi­tu­nut laat­ta äi­ti­ni iso­mum­mon hau­ta­pai­kal­ta. Sis­ko­ni puh­dis­ti­vat sin­nik­kään, vah­van ja pal­jon kär­si­neen esi­äi­tim­me hau­ta­ki­ven ja haim­me hä­nel­le kuk­kia hau­taus­maan reu­nal­ta met­säs­tä.

En enää muis­ta, mitä pu­huim­me Kar­ja­lan-mat­kal­la, mut­ta tun­ne on jää­nyt mie­lee­ni. Mi­nus­ta tun­tui, et­tä äi­dil­le oli tär­ke­ää näyt­tää omat lap­suu­den­mai­se­mat, ker­toa nii­hin liit­ty­viä ta­ri­noi­ta ja saa­da ko­kea nii­tä yh­des­sä mei­dän tyt­tö­jen kans­sa.

Omien tyt­tä­rie­ni kans­sa kä­ve­lim­me mi­nul­le vie­rail­la ka­duil­la. Ne oli­vat uut­ta ko­ti­seu­tua erääl­le heis­tä. Mi­nul­le oli tär­ke­ää ikään kuin yh­des­sä saa­tel­la ja ase­tel­la hän­tä uu­del­le asuin­si­jal­leen.