Ajat­te­lin täs­sä blo­gi­kir­joi­tuk­ses­sa men­nä it­se asi­aan, pu­hua sii­tä, mikä on oi­ke­as­ti tär­kein­tä mi­nul­le. Kir­joi­tan us­kos­ta. Täl­lä ker­ral­la kir­joi­tan asi­oi­ta, joi­ta to­del­la­kaan en voi pe­rus­tel­la jär­jel­lä. Poh­ti­mi­nen ja jär­kei­ly ovat lem­pi­puu­haa­ni, mut­ta täs­sä koh­das­sa lai­tan ne syr­jään. Ne kuu­lu­vat toi­siin asi­ayh­teyk­siin.

Kir­joi­tin us­kos­ta vas­ta myös erääl­lä kurs­sil­la, jos­sa kä­si­tel­tiin oman elä­män asi­oi­ta. Teks­te­jä ei lu­et­tu ää­neen, tein ne vain it­sel­le­ni. Pys­tyin ole­maan siis avoin.

Oh­jaa­ja käyt­ti kä­si­tet­tä “hen­gel­li­nen elä­mä” ja se piti si­säl­lään us­kon­nol­li­suu­den li­säk­si hen­ki­syy­den, luo­vuu­den ja aja­tuk­sen elä­män tar­koi­tuk­ses­ta yn­nä muu­ta sy­väl­lis­tä. Eng­lan­nik­si kä­si­te on “spi­ri­tu­al life”.

Kir­joi­tin, et­tä olen us­ko­vai­nen, ol­lut lap­ses­ta as­ti. Et­tä us­ko kan­nat­te­lee elä­mää­ni, ei­kä mi­nun tar­vit­se kan­na­tel­la kaik­kea it­se.

Us­kon, et­tä ikui­suu­te­ni ei mää­räy­dy sen mu­kaan, kuin­ka hyvä ih­mi­nen olen tai kuin­ka on­nis­tu­nees­ti vält­te­len pa­haa. Se oli­si mah­do­ton teh­tä­vä. Ju­ma­la on huo­leh­ti­nut sen­kin puo­les­ta­ni.

Teh­tä­väs­sä ky­syt­tiin myös us­kon krii­seis­tä. En­sim­mäi­se­nä muis­tin sen ajan, kun olin vä­his­sä voi­mis­sa hen­ki­ses­ti. Us­ko oli lop­pua. Ky­se­lin, mik­si Ju­ma­la an­taa näin ras­kaan kuor­man.

Toi­saal­ta sa­maan ai­kaan ru­kous ja yh­teys toi­siin us­ko­viin tu­li­vat tär­keik­si. Tun­tui sil­tä, et­tä ru­kouk­ses­sa Ju­ma­la oli lä­hel­lä ja seu­rois­sa sain vain ol­la.

Toi­nen krii­si­ai­ka tuli lä­hei­se­ni kuol­tua. Epäi­lin, on­ko Ju­ma­laa ja tai­vas­ta ole­mas­sa. On­ko kaik­ki vain se­pi­tet­tä, jot­ta me ih­mi­set jak­sam­me elää, syn­nyt­tää lap­sia ja teh­dä työ­tä.

Noi­na päi­vi­nä mi­nul­la oli py­hä­kou­lu­vuo­ro. Tun­tui mah­dot­to­mal­ta, et­tä mi­nun pi­täi­si pu­hua lap­sil­le tai­vaas­ta. Aloi­tim­me py­hä­kou­lun. Sy­ty­tin kynt­ti­län, lau­loim­me tu­tun lau­lun. Ru­koi­lim­me ly­hy­es­ti ja lap­sen ta­voin: ”Ra­kas Tai­vaan Isä, tule mei­dän luok­se tän­ne py­hä­kou­luun.”

Lap­set kat­soi­vat mi­nuun luot­ta­vas­ti. Se rau­hoit­ti, aut­toi mi­nua us­ko­maan, et­tä Jee­sus oli mei­dän kans­sam­me py­hä­kou­lus­sa. Mei­dän keit­ti­ös­säm­me, las­ten ja mi­nun kans­sa.

Jäl­keen­päin ajat­te­lin, et­tä us­kon vas­tus­ta­ja is­ki mi­nuun, kun olin hei­koil­la, su­rus­sa, hu­kas­sa­kin.

Ny­ky­ään ei eh­kä ole ko­vin muo­di­kas­ta pu­hua us­ko­na­si­ois­ta. Ei se help­po­a­kaan ole. Toi­saal­ta en muis­ta, et­tä niis­tä oli­si pu­hut­tu “en­nen van­haan­kaan” muu­ten kuin py­hä­kou­lus­sa ja seu­rois­sa. Kir­kos­sa pu­hut­tiin Ju­ma­las­ta ja Jee­suk­ses­ta, mut­ta se oli jo­ten­kin eri­lais­ta, etäi­sem­pää.

Mik­si us­kos­ta ei voi­si pu­hua ku­ten elä­mäs­tä muu­ten­kin? Mis­sä­päin te asut­te ny­kyi­sin? Mitä sul­le kuu­luu? Olet­ko käy­nyt reis­sus­sa? Olet­ko jak­sa­nut us­koa? Mil­lai­nen au­to si­nul­la on?

On ol­lut tuo­ta fluns­saa ja ko­lo­tus­ta. Us­ko on ol­lut kyl­lä heik­ko, mut­ta ei sii­tä ar­vaa luo­pu­a­kaan. Kun en tie­dä mi­tään pa­rem­paa. Aja­tel­tiin läh­teä ka­ve­rei­den kans­sa ete­lään. Aja­tel­tiin kuun­nel­la siel­lä net­ti­seu­ro­ja. Kaik­kea hy­vää teil­le ja muis­ta­kaa säi­lyt­tää us­ko.

Sen­kin uhal­la, et­tä mi­nua pi­de­tään hen­ki­pal­lo­na, ajat­te­lin kir­joit­taa us­kos­ta. Sen rin­nal­la tit­te­lit, ar­vos­tus ja ase­ma, palk­ka, asun­to, huo­ne­ka­lut, ter­veys, vii­saus, tie­to ja ym­mär­rys ovat tois­si­jai­sia.