Keit­ti­ön kaa­peis­ta löy­tyy ta­val­li­sia kau­ra­hiu­ta­lei­ta ja luo­mu­kau­ra­hiu­ta­lei­ta, kau­ra-ruis­hiu­ta­le­se­koi­tus­ta, kau­ra-, ruis- ja veh­nä­le­sei­tä, man­na­ryy­ne­jä, rii­si­ryy­ne­jä ja talk­ku­naa. On chia-, see­sa­min-, pel­la­van- ja au­rin­gon­ku­kan­sie­me­niä, mo­nen­lai­sia pa­pu­ja ja rou­hei­ta. Tun­tuu yl­tä­kyl­läi­sel­tä.

Ai­na ei ole ol­lut näin. Jos­kus oli vain ta­val­lis­ta kau­ra­puu­roa, ja sitä syö­tiin usein. Se oli sitä ai­kaa, kun 90-lu­vun lama nos­ti asun­to­lai­no­jen ko­ron yli kym­me­neen pro­sent­tiin, ja mo­ni­lap­sis­ten per­hei­den lap­si­li­siä lei­kat­tiin.

Vaik­ka kul­jim­me kirp­pa­ri­vaat­teis­sa, mikä ei ol­lut sii­hen ai­kaan ta­val­lis­ta ko­ti­ky­läl­läm­me, ja si­sus­tim­me lah­jak­si saa­duil­la huo­ne­ka­luil­la, lai­nan­ly­hen­nys­päi­vä­nä piti jos­kus tyh­jen­tää las­ten­kin sääs­tö­pan­kit. Ah­dis­tus pu­ris­ti niin, et­tä sen muis­taa yli kah­den­kym­me­nen vuo­den ta­kaa. Hä­peä kas­voi kiin­ni ke­hoon.

Tsemp­pa­sin lap­sia: “Ole roh­kea, ole eri­lai­nen. Näy­tä esi­merk­kiä, et­tä vaat­teet ei­vät ole ar­von mit­ta.” Joku lap­sis­ta sie­ti eri­lai­suu­den, toi­sel­le jäi har­maa var­jo lap­suu­teen. Ka­ve­rei­den seu­la voi ol­la us­ko­mat­to­man tiuk­ka. Sil­loin oli äi­din puhe- ja loh­du­tus­tai­to tar­peen. “On tär­kein­tä, et­tä olet hyvä tyyp­pi, tu­let toi­meen tois­ten kans­sa, us­kal­lat sa­noa asi­a­si, puo­lus­tat hei­kom­pia, käyt­täy­dyt hy­vin, olet re­hel­li­nen ja teet työ­si.” Se on pal­jon vaa­dit­tu kou­lu­maa­il­mas­sa, jos­sa jo sil­loin men­tiin brän­dien ja merk­kien ta­lu­tus­nuo­ras­sa.

To­del­li­sia, ab­so­luut­ti­ses­ti köy­hiä em­me ol­leet. Oli­han meil­lä uu­si, koo­kas talo ja pala maa­ta sen ym­pä­ril­lä. Käyt­tö­ra­hat vain oli­vat vä­his­sä. Luo­tim­me kui­ten­kin ai­na, et­tä sel­vi­äm­me kyl­lä. Kun tai­vaan lin­nut­kin sel­vi­ä­vät. Em­me eh­kä ai­na osan­neet teh­dä vii­sai­ta rat­kai­su­ja, mut­ta teim­me par­haam­me sen het­ki­sen tie­don ja ym­mär­ryk­sen va­los­sa.

Olen mo­nes­ti se­lit­tä­nyt lap­sil­le, mi­ten on mah­dol­lis­ta, et­tä lää­kä­ri jou­tuu las­ke­maan pen­ne­jä ja sent­te­jä. Ei­kö niil­lä pal­koil­la pär­jää hy­vin? Kun mie­he­ni kans­sa val­mis­tuim­me yli­o­pis­tos­ta, meil­lä kum­mal­la­kin oli iso opin­to­lai­na. Sii­nä sit­ten per­he kas­voi ja olin äi­tiys­lo­mil­la ja van­hem­pain­va­pail­la ja tein osa-ai­ka­työ­tä ai­na kun se oli mah­dol­lis­ta. Ha­lu­sin ol­la las­ten kans­sa ja tar­vit­sin le­poa työs­tä. Vaik­ka puo­li­sol­la­ni oli sään­nöl­li­sem­mät tu­lot, ra­han­käyt­töä piti tark­kail­la.

Sit­ten ra­ken­net­tiin talo ja tuli li­sää lai­naa. Jos­sa­kin vai­hees­sa jäin pit­käl­le sai­ras­lo­mal­le ja lo­pul­ta tuli hel­pot­ta­va elä­ke­pää­tös. Tä­nään koen ole­va­ni etuo­i­keu­tet­tu, kos­ka so­si­aa­lie­tuu­te­ni ja eläk­kee­ni mää­räy­ty­vät lää­kä­rin työ­tu­lon pe­rus­teel­la.

Vä­häl­lä pär­jää­mi­nen voi ah­dis­taa, mut­ta voi se voi tar­jo­ta myös voit­ta­ja­ko­ke­muk­sia. Sain­pa teh­dyk­si ruu­an sii­tä, mitä kaa­peis­ta ja pa­kas­tees­ta löy­tyi! Pär­jä­sin­pä vii­kon niin, et­tä hain kau­pas­ta vain mai­toa!

On hyvä, et­tä opin jo lap­se­na elä­mään “suu säk­kiä myö­ten” ja luo­vas­ti. Ki­lo­hin­to­ja piti kat­soa, pul­la­lee­ta ja­kaa niin, et­tä jo­kai­nen sai sii­vun, re­sep­te­jä piti so­vel­taa ja keit­toa jat­kaa ma­ka­ro­nil­la. Opin ko­ko­a­maan kir­ja­hyl­lyn lau­dois­ta ja tii­lis­tä ja te­ke­mään säk­ki­tuo­lin: om­pe­lin pak­sus­ta kan­kaas­ta ison pus­sin ja täy­tin sen van­hoil­la vaat­teil­la.

Mitä tä­nään tuu­min? Is­tun omas­sa läm­pi­mäs­sä ta­los­sa, jota olem­me saa­neet re­mon­toi­duk­si. Huo­neis­sa on saa­tu­ja ja os­tet­tu­ja ka­lus­tei­ta. Vaat­teis­ta­ni moni on “k-kau­pas­ta” eli kirp­pu­to­ril­ta, mikä on mi­nul­le ar­vo­va­lin­ta ja miel­ty­my­sa­sia. En viih­dy kau­pois­sa en­kä saa nau­tin­toa uu­sis­ta ta­va­rois­ta tai vaat­teis­ta. Mi­nul­le tu­lee epä­mu­ka­va olo, kun ajat­te­len ta­va­roi­den elin­kaar­ta hal­pa­tuon­ti­mais­ta kaup­po­jen hyl­lyil­le, ko­tien pur­su­a­viin ko­me­roi­hin ja kaa­to­pai­koil­le. Sitä pait­si en tar­vit­se pal­joa, mi­nul­la on jo tar­peek­si.

En­tä mat­kat? Sii­nä­kin olen tul­lut har­kit­se­vak­si. Mitä tar­vit­sen? Olen pääs­syt käy­mään ul­ko­mail­la sen ver­ran, et­tä olen huo­man­nut tär­keim­mäk­si sen, et­tä mi­nul­la on omaa ai­kaa ja ti­laa ha­vain­noil­le, saan ta­va­ta lä­hei­siä ja koh­da­ta eri­lai­sia ih­mi­siä. Mu­ka­vin reis­su voi ol­la kii­ree­tön kä­ve­ly ko­ti­kau­pun­gis­sa, jon­ne olen tul­lut lin­ja-au­tol­la ko­ti­py­sä­kil­tä. Täl­lai­ses­ta lo­ma­päi­väs­tä olen haa­veil­lut jo pari vuot­ta. Ai­on käy­dä sa­mal­la reis­sul­la tuo­mi­o­kir­kon kryp­tas­sa kah­vil­la...

Yh­den elä­mä­na­lu­een kar­si­mi­nen on mi­nul­le vai­ke­aa. Täl­lai­sen mo­ni­kiin­nos­tu­jan kom­pas­tus­ki­vi ovat uu­det ide­at, aja­tuk­set ja pro­jek­tit. Mi­nun pi­täi­si muut­tua pe­rin­poh­jai­ses­ti, et­tä voi­sin su­pis­taa kiin­nos­tuk­sen koh­teet esi­mer­kik­si kol­meen. On­nek­si ide­oin­ti ja ajat­te­lu ei­vät mak­sa mi­tään.

Jos­kus tun­tuu, et­tä syn­nyin su­ku­pol­vea lii­an myö­hään, ai­na­kin elä­män­ta­pa­ni pe­rus­teel­la. Ajan mie­luum­min pyö­räl­lä kuin au­tol­la, ja ha­lu­an muu­ten­kin pyr­kiä elä­mäs­sä yk­sin­ker­tai­suu­teen. Ta­ha­ton köy­hyys ja ra­hat­to­muus voi tun­tua taa­kal­ta, mut­ta it­se va­lit­tu yk­sin­ker­tai­suus ei ah­dis­ta.