Kuu­kau­si sit­ten pää­tin, et­tä aloi­tan toi­vop­ro­jek­tin. Et­sin ym­pä­ril­tä­ni jo­kai­se­na päi­vä­nä jon­kin asi­an, joka he­rät­tää mi­nus­sa toi­voa. Näp­pään koh­tees­ta kän­nyk­kä­ku­van ja teen muis­tok­si Ins­tag­ram-päi­vi­tyk­sen, jo­hon kir­joi­tan löy­tö­ni.

Mik­si toi­vo?

Elo­kuu mer­kit­see mi­nul­le uu­den al­kua: kou­lut ja työt al­ka­vat lo­man jäl­keen, har­ras­tuk­set pyö­räh­tä­vät käyn­tiin, joku su­vun lap­sis­ta läh­tee es­ka­riin tai eka­luo­kal­le.

Sa­mal­la elo­kuu tar­koit­taa päi­vien ly­he­ne­mis­tä, syk­syn hii­pi­mis­tä pi­ha­pii­riin ja kaa­mok­sen lä­he­ne­mis­tä. Elo­kuus­sa tii­vis­tyy poh­joi­nen ris­ti­rii­ta, kun hä­mär­ty­väs­sä vuo­de­na­jas­sa kis­ko­taan kä­siin uu­det työ­ruk­ka­set.

Ris­ti­rii­ta saa mi­nus­sa ai­kaan jo­ka­syk­syi­sen huo­les­tu­mi­sen, jopa ah­dis­tuk­sen. Mi­ten jak­san tal­ven yli? Vii­me vuo­si­na olen miet­ti­nyt, mi­ten jak­san, kun ei ole palk­ka­työn an­ta­maa tu­ki­ke­hik­koa työ­ka­ve­rei­neen, ta­voit­tei­neen ja lo­ma­suun­ni­tel­mi­neen.

Pää­tin löy­tää toi­von elo­kuus­sa, jot­ta huo­maan elä­män mer­ki­tyk­sen ja ar­kis­ten asi­oi­den ilon.

Elo­kuu­ni oli har­vi­nai­sen täyn­nä mat­ko­ja. Toi­von tark­kai­lu piti sil­mä­ni ja herk­kyy­te­ni avoin­na. Mi­nua vah­vis­ti pie­nen ty­tön mie­li­ku­vi­tus, joka näki pu­ner­ta­vas­sa ki­ves­sä pos­sun. Mat­ka­sin au­tos­sa, jo­hon liit­tyi rak­kaan lä­hei­sen muis­to. Hil­je­nin ja rau­hoi­tuin poh­joi­sen luon­non suu­ruu­des­ta ja ko­ti­maa­ni lo­put­to­mis­ta met­sis­tä. Meil­lä on ti­laa. Iloit­sin sii­tä, kun van­ho­jen tuo­lien lii­maus on­nis­tui. Voin op­pia uut­ta.

Huo­ma­sin, et­tä luon­to on tul­vil­laan toi­von merk­ke­jä: hors­mat, oh­dak­keet ja koi­vut tuh­laa­vat sie­me­niä. Kui­vuu­den jäl­kei­nen sade uu­dis­taa ku­lot­tu­neet nur­mi­kot, sie­net he­rää­vät mät­täi­den vä­lei­hin. Tun­tu­rit ja jär­vet py­sy­vät, sa­moin paik­ko­jen ni­met. Ju­ma­lan luo­ma luon­to. Se kes­tää mei­dän pien­ten ih­mis­ten rim­pui­lun, ky­sy­myk­set ja epä­röin­nin sa­moin kuin mää­rä­tie­toi­set as­ke­leem­me.

Ih­mis­ten koh­taa­mi­nen, huo­len­pi­to ja kuun­te­le­mi­nen li­sä­si­vät toi­vo­a­ni. Löy­sin hy­vyyt­tä, kun olin val­mis nä­ke­mään sitä en­kä pii­lou­tu­nut kyy­ni­syy­den, ne­ga­tii­vi­suu­den tai pe­lon suo­jiin. Airbnb-asun­non omis­ta­ja luot­ti mei­hin, kan­gas­kau­pan myy­jä ym­mär­si, mil­lais­ta ver­hoa tyt­tä­re­ni keit­tiö kai­pa­si ja poh­joi­sen ky­lä­kou­lun kun­nos­ta­ja tar­jo­si kou­lu­aan kurs­si­pai­kak­si en­si ke­sä­nä. Vii­kon­lo­pun kir­jal­li­suus­te­ra­pi­a­ryh­mäs­sä toi­sil­leen vie­raat pu­hui­vat yh­tei­sis­tä asi­ois­ta. To­dis­tin sitä, et­tä ih­mi­set kuu­li­vat toi­si­aan.

Elo­kuus­sa ta­paa­ma­ni ih­mi­set suun­nit­te­li­vat huo­mis­ta, haa­vei­li­vat yh­tei­ses­tä elä­mäs­tä, luot­ti­vat ys­tä­vyy­teen. Ma­sen­tu­nut ker­toi toi­pu­mi­ses­ta. Mu­siik­ki loh­dut­ti, tai­de­te­os­ten kau­niit vä­rit ja muo­dot sekä so­pu­suh­tai­set ra­ken­nuk­set ja ti­lat rau­hoit­ti­vat.

Löy­sin toi­von jo­kai­ses­ta elo­kuun päi­väs­tä. Ai­on löy­tää sen myös kaa­mok­sen har­mau­des­ta. “Kun kat­sot har­maa­ta tark­kaan, näet sen lu­ke­mat­to­mat sä­vyt”, ker­toi eräs ys­tä­vä­ni. “Et väsy kat­so­maan nii­tä.” Eh­kä otan ta­voit­teek­si, et­ten päi­vit­te­le no­pe­as­ti ly­he­ne­viä päi­viä vaan alan tu­tus­tua kaa­mok­seen.

Har­maat, ta­val­li­set päi­vät ovat luo­tet­ta­via kuin hai­luo­to­lai­nen tik­ku­ri­pai­ta tai kuin elä­mää­ni kan­nat­te­le­va us­ko. Toi­vo on pu­not­tu ker­ros­ten vä­lei­hin ja jo­kai­seen het­keen. Se on sii­nä, ulot­tu­vil­la koko ajan.