JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Pietari ja minä

29.3.2018 6.14

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420180329061400

Jou­sien tu­tut sä­ve­let kul­jet­ta­vat aja­tuk­sia pit­kin vuo­si­kym­me­ni­ä­ni. Sul­jen sil­mät. Is­tun kir­kon pen­kis­sä, tun­nen toi­sel­la puo­lel­la puo­li­so­ni, toi­sel­la poi­ka­ni har­ti­at.

Suru, ka­tu­mus, hä­peä ja avun­pyyn­tö ki­tey­ty­vät tä­hän me­lo­di­aan. Alt­to aloit­taa lau­lun. "Er­bar­me dich, er­bar­me dich, mein Gott..." Ju­ma­la­ni, ar­mah­da mi­nua.

Tätä en­nen evan­ke­lis­ta on ker­to­nut, et­tä Pie­ta­ri meni ulos ja it­ki kat­ke­ras­ti. Hän oli kol­me ker­taa kiel­tä­nyt tun­te­van­sa Jee­suk­sen, mes­ta­rin­sa.

Ih­mi­nen Pie­ta­ri uho­si ja va­kuut­ti py­sy­vän­sä mes­ta­rin rin­nal­la kaik­ki­na het­ki­nä, mut­ta kun ih­mi­nen Pie­ta­ri pel­kä­si oman hen­ken­sä puo­les­ta, hän unoh­ti lu­pauk­sen­sa.

Mat­teus-pas­sio kuu­luu pää­si­äi­sen odo­tuk­see­ni sa­moin kuin En­ke­li tai­vaan jou­lu­aa­muun. Kuin­ka mon­ta kii­ras­tors­tai-il­taa on­kaan ku­lu­nut luu­tu­tes­sa lat­ti­oi­ta, pyyh­kies­sä pö­ly­jä, vii­ka­tes­sa pyyk­ke­jä ja vaih­ta­es­sa puh­tai­ta la­ka­noi­ta vuo­tei­siin. Taus­tal­la soi­va pas­sio on teh­nyt ar­ki­ses­ta työs­tä eri­tyi­sen. Bac­hin kol­me­tun­ti­sen sä­vel­lyk­sen ai­ka­na talo on hil­jen­ty­nyt sau­no­maan ja il­lan päät­teek­si puh­tai­siin vuo­tei­siin.

Nuo­re­na, lap­suus­ko­dis­sa­ni, kuun­te­lin pas­si­on lo­pun usein omas­sa vuo­tees­sa­ni pik­ku­ra­di­os­ta, joka oli sän­gyn pääs­sä. En ha­lun­nut näyt­tää toi­sil­le, kuin­ka pal­jon ja sy­väl­tä sä­ve­let ja sa­nat kos­ket­ti­vat. Osa­sin sak­saa sen ver­ran, et­tä tie­sin, mikä koh­ta kär­si­mys­ties­tä oli me­nos­sa.

Hil­jai­sen vii­kon pe­rin­tee­ni ar­ki­sen sii­vouk­sen, pas­si­on ja sen tuo­man lii­ku­tuk­sen kans­sa on jat­ku­nut näi­hin päi­viin. Sik­si tämä ko­ke­mus kuun­nel­la mu­sii­kin evan­ke­liu­mia py­häs­sä kirk­ko­ti­las­sa on mi­nul­le eri­tyi­nen. Hen­gi­tän ja pi­dä­tän hen­gi­tys­tä sa­maan tah­tiin vie­rus­to­ve­rie­ni kans­sa.

Yh­des­sä kul­jem­me Va­pah­ta­jan kär­si­mys­tien vie­rel­lä. Yh­des­sä hä­pe­äm­me, kun Pie­ta­ri pet­tää. Yh­des­sä tyy­dym­me sii­hen, et­tä olem­me ih­mi­siä. Yh­des­sä jääm­me luot­ta­maan sii­hen, et­tä Mes­ta­rin kuo­le­ma ja pää­si­äi­saa­mun ih­me ovat tur­va­paik­ka sie­lul­le.

"Ruhe sanf­te, sanf­te ruh!" Le­pää rau­has­sa. Lop­pu­kuo­ron ja soi­tin­ten su­rul­li­sen kau­niit sä­ve­let vai­me­ne­vat.

Hil­jai­suus tun­tuu kes­tä­vän lo­put­to­miin. Jää ai­kaa aja­tel­la, ko­kea, kuul­la sa­no­ma.

MirjaHeikkilä