Jos­sa­kin elä­män­vai­hees­sa haa­ve­am­mat­ti­ni oli syr­jäi­sen si­vu­kir­jas­ton hoi­ta­ja. Ajat­te­lin, et­tä sii­nä voi­sin yh­dis­tää kak­si lem­pi­a­si­aa­ni, yk­si­no­lon ja lu­ke­mi­sen.

Eh­kä tuo haa­ve il­maan­tui sil­loin, kun kir­jat ke­rä­si­vät pö­lyä hyl­lys­sä ja huo­neis­ta kuu­lui “äi­ti, äi­ti” -huu­to­ja mo­nen­lai­sil­la ää­nil­lä ja ää­nen­pai­noil­la. Ha­lu­sin ol­la yk­sin edes sen het­ken, kun vein ros­ka­pus­sin ulos. Tai sen pie­nen tuo­ki­on, joka syn­tyi muun per­heen hil­je­ne­mi­sen ja mi­nun nu­kah­ta­mi­sen vä­liin. Lu­kea leh­teä keit­ti­ön pöy­dän ää­res­sä, vain pa­pe­rin ka­hi­na kor­vis­sa. Se ko­ko­si mi­nua.

Ison si­sa­rus­jou­kon iso­na­sis­ko­na et­sin yk­si­näi­syyt­tä mer­kil­li­sis­tä pai­kois­ta: äi­ti ker­toi mi­nun nu­kah­ta­neen keit­ti­ön ko­me­ron lat­ti­al­le syk­ky­rään. Sii­tä hän kan­toi mi­nut sän­kyyn. Sitä en muis­ta, mut­ta sen muis­tan, kuin­ka kii­pe­sin ky­sei­sen nuk­ku­ma­pai­kan ylä­puo­lel­la ol­lee­seen suk­ka­kaap­piin naut­ti­maan omas­ta rau­has­ta. Kaa­pis­sa oli läm­min­tä, hä­mä­rää ja peh­moi­nen suk­ka- ja van­tus­lat­tia. Keit­ti­ön ää­net kuu­lui­vat sel­väs­ti, valo ka­jas­ti so­pi­vas­ti oven ra­os­ta.

Ra­ken­sin si­sa­rus­ten ja su­ku­lais­las­ten kans­sa ma­jo­ja elo­suo­jaan, pyö­rä­lii­te­rin vin­til­le ja avo­vin­til­le. Mitä pie­nem­pi kolo, sen ko­toi­sam­pi.

Sit­ten tuli oman huo­neen kai­puu ja tein nuk­ku­ma­pai­kan mil­loin vaa­te­huo­neen le­ve­äl­le ylä­hyl­lyl­le, lei­po­ma- ja pyyk­ki­huo­neen nurk­kaan tai va­ras­toon isän työ­vaat­tei­den al­le. Lo­pul­ta sain oman huo­neen, ja ajat­te­len nyt, täs­tä päi­väs­tä kat­sel­len, et­tä se oli pal­jon. Kii­tos sii­tä van­hem­mil­le­ni! He ta­ju­si­vat, et­tä tar­vit­sen omaa ti­laa.

Yk­sin hiih­tä­mäs­sä. Yk­sin Kal­li­o­haas­sa ma­jas­sa. Yk­sin sou­te­le­mas­sa. Yk­sin tä­din mö­kil­lä kir­joit­ta­mas­sa. Lu­et­te­lo jat­kuu lap­suu­des­ta tä­hän päi­vään.

On myös toi­nen lu­et­te­lo, jo­hon so­pii yh­des­sä te­ke­mis­tä, puo­li­so, lap­set, si­sa­ruk­sia, su­ku­lai­sia, ys­tä­viä ja ka­ve­rei­ta.

Per­he kas­voi, suku, naa­pu­rit, ky­lä­läi­set ja ys­tä­vät jät­ti­vät mi­nuun jäl­jen jo­kai­ses­sa koh­taa­mi­ses­sa. Työs­sä­ni ta­pa­sin kym­me­niä ih­mi­siä joka päi­vä. Oli­sin ha­lun­nut viih­tyä ja vii­pyä ih­mis­ten pa­ris­sa, mut­ta en voi­nut. Tar­vit­sin le­poa ih­mi­sis­tä ja koh­taa­mi­sis­ta. Suo­jau­duin yk­sin oloon.

Jos­sa­kin vai­hees­sa yk­si­no­los­ta tuli suru ja taak­ka. Mu­reh­din sitä, et­ten ol­lut jak­sa­nut pi­tää yl­lä ys­tä­vyys­suh­tei­ta. Ih­mi­sen­hän kuu­lui­si ol­la yh­tey­des­sä toi­siin, se on luon­nol­li­nen tar­ve ja ter­vey­den merk­ki. Olen­kin vii­me ai­koi­na ilah­tu­nut sii­tä, et­tä sil­loin täl­löin kai­paan ys­tä­vien seu­raa ja jopa eh­do­tan ky­läi­lyä. Tun­tuu hy­väl­tä is­tua sa­man pöy­dän ym­pä­ril­lä ja pu­hua yh­tei­sis­tä asi­ois­ta. Tun­tuu hy­väl­tä ko­kea, et­tei mi­nun tar­vit­se ol­la yk­sin.

Ny­kyi­sin voin sää­del­lä yk­si­no­loa ja ih­mis­ten seu­raa si­ten, kuin tun­tuu hy­väl­tä. Vai­ke­aa on va­li­ta sil­loin, kun en it­se­kään tie­dä, ha­lu­ai­sin­ko enem­män ih­mis­ten seu­raa vai omaa rau­haa. Kurs­si- tai myy­jäis­vii­kon­lop­pu vaa­tii päi­vän pa­rin le­von vain lä­him­pien seu­ras­sa. Tar­vit­sen yk­si­näi­syyt­tä sään­nöl­li­ses­ti. Per­hee­ni tie­tää sen ja an­taa mi­nul­le tar­vit­se­maa­ni ti­laa.