Muis­tan, kuin­ka pi­din va­lo­ku­vaa opis­ke­li­ja­huo­nee­ni työ­pöy­dän ta­ka­reu­nal­la mes­sin­ki­ke­hyk­sis­sä. Yk­sin­ker­tai­nen ke­hys sopi hy­vin nuo­ren mie­hen kas­vo­jen ym­pä­ril­le. Kat­son va­lo­ku­vis­sa usein sa­maan suun­taan kuin hän, oi­ke­al­le. Ei­kö siel­lä ole tu­le­vai­suus.

Ke­hys lo­juu nyt tyh­jä­nä kir­ja- ja pa­pe­ri­pi­non ta­ka­na kaa­pin pääl­lä. Me­ni­kö lasi rik­ki muu­tois­sa? Mi­hin kuva ka­to­si? On­nek­si kuva on tal­les­sa laa­ti­kos­sa, jos­sa ar­kis­toi­tu­vat muut­kin pa­pe­ri­set va­lo­ku­vat. Pen­goin ku­via muu­ta­ma kuu­kau­si sit­ten ja tör­mä­sin tut­tuun lip­pa­lak­ki­nuo­ru­kai­seen. Mi­ten tun­tui­kin kum­ma mul­jaus jos­sa­kin ma­han ja kau­lan vä­lil­lä.

Tä­nään voi­sin vaih­taa ke­hyk­siin ku­van po­jas­ta­ni, joka muut­tuu yhä enem­män isän­sä nä­köi­sek­si. Erot­tai­sin­ko hei­dät sit­ten van­ha­na? Hy­myi­lyt­tää. Mitä oi­ke­as­taan ha­lu­an ke­hys­tää?

Vai lait­tai­sin­ko ke­hyk­siin oman ku­va­ni? Kol­me­kym­men­tä vuot­ta van­ha oma­ku­va ei kiin­nos­ta, olen ai­van eri­lai­nen. Kat­se­len it­se­ä­ni ja toi­sia muut­tu­neil­la sil­mil­lä, en­kä tar­koi­ta nyt sitä, et­tä li­ki­nä­köi­syys on li­sään­ty­nyt. Se on muu­ten kum­ma, et­tä vaik­ka näkö huo­no­nee, nä­kö­kent­tä sa­mal­la laa­je­nee ja sy­ve­nee. Eh­kä pi­täi­si­kin ke­hys­tää vi­deo, jot­ta mu­kaan mah­tui­si riit­tä­vän pal­jon.

Ke­hyk­siin voi­si lait­taa vaih­tu­van ku­van. Sel­lai­sen ta­voi­te­ku­van, sil­lä joka päi­vä huo­maan uu­sia asi­oi­ta opit­ta­vak­si. Minä soit­ta­mas­sa viu­lua. Minä te­ke­mäs­sä net­ti­si­vu­ja ja di­gi­taa­lis­ta ai­neis­toa. Minä ja tei­ni­poi­ka pe­laa­mas­sa / jut­te­le­mas­sa / ret­kel­lä. Minä ja lap­sen­lap­set leik­ki­mäs­sä. Minä ja puo­li­so mat­kal­la lo­mal­le. Minä jär­jes­tä­mäs­sä vaa­te­huo­net­ta on­nel­li­sen nä­köi­se­nä (pai­no sa­noil­la “on­nel­li­sen nä­köi­se­nä”).

Mut­ta en­hän voi aja­tel­la noin it­se­kes­kei­ses­ti. Ha­lu­an nos­taa ke­hyk­siin su­ku­ni: lap­sem­me, hei­dän lap­sen­sa. äi­ti­ni, isän, mum­mit ja pa­pat. Eno­ja, se­tiä, tä­te­jä. Omat si­sa­ruk­set. Mie­li­ku­vas­sa olo­huo­neen sei­nät, keit­ti­ön, ka­ma­rin ja por­tai­kon sei­nät täyt­ty­vät ku­vis­ta. Pi­täi­si os­taa li­sää ke­hyk­siä.

Sit­ten pi­täi­si aja­tel­la, mitä mie­he­ni ja lap­se­ni ha­lu­a­vat ke­hys­tää. Ar­ve­len, et­tä tei­ni­poi­ka nos­tai­si esiin ku­van, jos­sa on keu­li­nut pyö­räl­lä kym­me­nen ka­tu­lam­pun vä­liä. Tyt­tö ha­lu­ai­si ai­na­kin ne ku­vat, jois­sa kaik­ki kuu­si ka­ve­rus­ta hyp­pää­vät sa­maan ai­kaan il­maan. Poi­ka ke­hys­täi­si lau­seen “Koti, us­kon­to, isän­maa” ja aset­tai­si la­sin al­le ku­van so­ti­las­pas­sis­ta. Yk­si poi­ka nos­tai­si ke­hyk­siin ta­lon poh­ja­ku­vat, yk­si tyt­tö ku­van van­has­ta kei­nu­tuo­lis­ta. Mies nos­tai­si esiin var­maan van­hem­pien­sa ku­vat. Täy­tyy ky­syä, kun en tie­dä.

Al­kaa tun­tua sil­tä, et­tä ke­hyk­set lop­pu­vat sa­moin kuin sei­nät. Tai­dan ot­taa käyt­töön sa­man me­ne­tel­män kuin jou­lu­kor­teil­le: kor­tit ri­pus­te­taan pyyk­ki­po­jil­la olo­huo­neen sei­näl­le kiin­ni­tet­tyyn na­ruun. Jou­lun jäl­keen kor­tit ote­taan pois ja ti­lal­le tu­le­vat syn­ty­mä­päi­vä-, ys­tä­vän­päi­vä-, äi­tien­päi­vä- ja isän­päi­vä­kor­tit.

Vi­ri­te­tään na­rut joka huo­nee­seen, pyyk­ki­poi­kia val­miik­si odot­ta­maan ku­via. Jo­kai­nen saa nos­taa esiin sen, mikä tun­tuu tär­ke­äl­tä, mitä ha­lu­aa kat­sel­la usein. Hy­väk­sy­tään­kö vain on­nis­tu­nei­ta otok­sia ja hy­vin men­nei­tä pro­jek­te­ja? Kel­paa­vat­ko te­ke­leet, pin­ta­raa­pai­sut tai ri­ma­na­li­tuk­set?

Na­ru­sys­tee­mi tun­tuu ar­mol­li­sel­ta sik­si­kin, et­tä sii­nä jää pois ke­hyk­sen erot­ta­va, ir­rot­ta­va ja ko­ros­ta­va vai­ku­tus. Na­ruil­le so­pii täy­dem­pi to­del­li­suus.

Eh­do­tuk­se­ni na­ruil­le nos­tet­ta­vik­si ar­ki­ku­vik­si: laa­toi­tuk­set, ta­pu­lin­te­ko, nuo­ti­on loi­mu hir­si­sei­näl­lä, sin­nik­kääs­ti ryö­mi­vä vau­va, päi­vä­u­nia nuk­ku­va esi­koi­nen isän ja äi­din sän­gys­sä, hel­mi­kuun pak­ka­ses­sa työ­hön kä­ve­le­vä ty­tär, hel­pot­tu­nees­ti hy­myi­le­vä ih­mi­nen te­ra­pi­ais­tun­nol­la, pit­kän aa­mu­päi­vä­u­nen jäl­keen pöy­däl­le le­vi­tet­ty sa­no­ma­leh­ti.