JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Erilainen kuusi

11.5.2018 6.20

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420180511062000

Pi­dän van­hois­ta teis­tä. Sik­si ajan kau­pun­kiin Ka­jaa­nin­tie­tä pit­kin ai­na, kun ei ole kii­re. Liit­tyy tie­hen tie­tys­ti myös nos­tal­gi­aa, sil­lä se oli kou­lu­reit­ti­ni kah­dek­san vuo­den ajan. Is­tuin – tai sei­soin – aa­muin il­loin lin­ja-au­tos­sa. Meil­tä pää­si Ou­lun kes­kus­taan Poh­jo­lan Vel­jek­sil­lä, Mö­röl­lä, äm­män­saa­re­lai­sel­la tai Sä­räis­nie­me­läi­sel­lä.

Tien vie­ren ta­lot ja ris­teyk­set tu­li­vat tu­tuik­si ei­kä nii­tä lo­pul­ta enää erik­seen huo­man­nut. Pait­si yh­tä kuus­ta, jos­ta ha­lu­sin va­loi­sa­na ai­ka­na näh­dä edes vi­lauk­sen.

Knuu­ti­lan lä­hel­lä se kas­voi, ihan tien reu­nas­sa, sa­mas­sa ri­vis­sä mui­den pui­den kans­sa. Kat­se­lin puu­ta, kos­ka se oli eri­lai­nen kuin muut: sen neu­la­sis­sa oli heik­ko ho­pe­an sävy. Ero­tin sen tum­mas­ta met­säs­tä vain, kos­ka tie­sin kat­soa juu­ri oi­ke­aa koh­taa. Tun­tui ai­na jo­ten­kin iloi­sel­ta ja läm­pi­mäl­tä, kun näin kuu­se­ni.

Eh­kä en op­pi­kou­lu­ai­ka­na ym­mär­tä­nyt, mik­si puu oli tär­keä. Muis­tan aja­tel­lee­ni, et­tä meis­sä on jo­tain sa­maa. Koin ole­va­ni eri­lai­nen kuin muut. Minä maa­lai­nen kau­pun­gin kou­lus­sa mul­ta­saap­pai­ne­ni. Minä har­ras­tin yk­sin­ker­tai­sia asi­oi­ta, ja mi­nul­la oli van­ha­nai­kai­set mie­li­pi­teet. En tun­te­nut lau­la­jia en­kä kap­pa­lei­ta, en tien­nyt suo­sik­ki­sar­jo­jen juo­nen­kään­tei­tä. Pi­din opet­ta­jan pyyn­nös­tä aa­mu­na­vauk­sia ys­tä­vä­ni kans­sa. Tans­si­tun­neil­la tun­sin eri­tyi­sen voi­mak­kaas­ti erot­tu­va­ni jou­kos­ta. Olin ih­met­te­le­vien kat­sei­den koh­de, kun tans­si­mi­sen si­jaan läh­din len­kil­le. On­nek­si läh­dim­me yh­des­sä ys­tä­vä­ni kans­sa.

Enää en löy­dä vih­re­än­har­maa­ta kuus­ta­ni. Eh­kä se kaa­det­tiin, kun tie­tä le­ven­net­tiin. En pys­ty­nyt seu­raa­maan sen elä­mää, kos­ka asuin tuol­loin muu­al­la ja kul­jin Ka­jaa­nin­tie­tä har­voin.

Muu­ta­ma päi­vä sit­ten ajoin jäl­leen Knuu­ti­lan ohit­se ja muis­tin puun. Ker­roin po­jal­le­ni, kuin­ka eri­koi­nen suh­de mi­nul­la oli ol­lut sii­hen.

– Mi­nus­ta­kin tun­tuu jos­kus, et­tä olen eri­lai­nen, hän sa­noi.

– Olem­me mo­lem­mat herk­kiä. Se te­kee eri­lai­sek­si.

– En­tä jos ajai­sit jos­kus pyö­räl­lä ihan rau­has­sa ja et­si­sit vie­lä puu­ta, poi­ka sa­noi. – Oli­si­han se hie­noa löy­tää.

MirjaHeikkilä