Vau­va kas­vaa sil­mis­sä, ja tei­ni ve­näh­tää vii­kon­lop­pu­na ulos far­kuis­ta. Nä­ky­vää muu­tos­ta ei voi ol­la huo­maa­mat­ta. On mu­ka­va seu­ra­ta, mil­lai­sia ih­mi­siä lap­sis­ta tu­lee, mil­lai­nen luon­ne kul­le­kin ke­hit­tyy. “Olit jo ma­has­sa vil­kas”, to­te­an jos­kus lap­sel­le­ni.

Mi­nun ti­lan ja rau­han tar­pee­ni nä­kyi jo pie­ne­nä. Ker­ran­kin tein oman pai­kan vaa­te­huo­nee­seen: om­pe­lu­pöy­däs­tä tuli läk­sy­pöy­tä ja sän­ky sopi ylä­hyl­lyl­le.

Joku osa mi­nua säi­lyy sa­ma­na, tun­nis­tet­ta­va­na lop­pui­än, ku­ten va­lo­ku­van yk­si­vuo­ti­aan ty­tön kat­se lä­hes kuu­den­kym­me­nen vuo­den ta­kaa.

Kat­sees­ta voin tun­nis­taa myös sel­lai­sen ih­mi­sen, jon­ka keho on muut­tu­nut vie­raan nä­köi­sek­si, van­hen­tu­nut, vam­mau­tu­nut tai kuih­tu­nut. Jos kat­se on him­men­ty­nyt, sen ti­lal­le tu­lee eh­kä ole­mus ja tapa ol­la yh­tey­des­sä toi­sen kans­sa. Tut­tu tun­ne, ku­ten sii­nä, mis­sä tun­nis­tan toi­sen us­ko­van.

Jos­sa­kin vai­hees­sa laih­du­tin XXL-ko­koi­sis­ta vaat­teis­ta M-ko­koon. Vai­val­la saa­ma­ni uu­si ul­ko­muo­to ou­dok­sut­ti. Kat­se­lin kau­pan näy­teik­ku­nas­sa harp­po­vaa si­vu­ku­vaa­ni, en­kä tun­te­nut sitä mi­nuk­si. Olin muut­tu­nut lii­an no­pe­as­ti.

En­tä jos hiuk­set läh­ti­si­vät tai rin­ta, pala kas­vo­jen ihoa, sor­mi, käsi? Jos muut­tui­sin syö­pä­hoi­to­jen tai vam­man ta­kia, mil­tä se tun­tui­si? En­tä si­säi­nen muu­tos? Se, joka ta­pah­tuu pii­los­sa kat­seil­ta.

Tu­tut van­hat ih­mi­set tun­tui­vat ai­na sa­man­lai­sil­ta: Lii­sa, Toi­ni, Ei­no, Kaa­ri­na, Iik­ka, Han­na, Yr­jö, Pau­li, Il­ta-Kai­ho, Tai­mi, Au­ne, Jo­han­na, Sel­ma, Ii­da, Erk­ki, Ed­la, An­nik­ki, Tyy­ne, On­nia, Ei­la. He oli­vat ai­na sa­mo­ja – vai oli­ko se vain mi­nun aja­tuk­se­ni?

Eh­kä jo­kai­nen heis­tä muut­tui vä­hän joka päi­vä. Eh­kä he oli­si­vat ha­lun­neet muut­tua, teh­dä toi­sin kuin ai­na en­nen. Oli­ko heil­lä ti­laa ja mah­dol­li­suut­ta muut­tua? Voi­ko har­maa­pää al­kaa toi­sen­lai­sek­si?

Oli­ko esi­mer­kik­si so­ta­vuo­sien pär­jää­mis- ja pu­hu­mat­to­muus­mal­li niin an­ka­ra, et­tei sitä voi­nut ky­see­na­lais­taa?

“äi­ti, on­ko sul­la har­mai­ta hiuk­sia?” poi­ka ku­mar­tuu kat­so­maan pää­la­kea.

“Kyl­lä. Ja oi­ke­as­taan tyk­kään niis­tä. Ne ker­to­vat, et­tä alan ol­la koh­ta van­ha ja vii­sas – ai­na­kin elä­män­ko­ke­muk­sel­la mi­tat­tu­na.”

Täs­sä al­ka­van har­maan­tu­mi­sen iäs­sä voin to­de­ta, et­tä vä­liin in­nos­tun ja vä­liin tar­vit­sen rau­haa yhä sa­maan ta­paan kuin lap­se­na, mut­ta mie­li myös muut­tuu sa­mal­la ta­val­la kuin keho. Ym­pä­ris­tön ta­pah­tu­mat – syn­ty­mät, kuo­le­mat, saa­vu­tuk­set ja me­ne­tyk­set – vai­kut­ta­vat myös mi­nuun. Jos­kus oi­kein är­syyn­nyin ja häm­men­nyin: kuka minä oi­kein olen? En tun­ne it­se­ä­ni. Ny­ky­ään tun­tuu hy­väl­tä aja­tel­la, et­tä voin yhä aloit­taa uu­sia asi­oi­ta ja lo­pet­taa van­ho­ja. Voin op­pia nuo­rem­mil­ta ja ja­kaa ko­ke­muk­sis­ta­ni heil­le. Voin päät­tää, mitä ta­po­ja ha­lu­an säi­lyt­tää, mitä jät­tää, mi­hin suun­taan ha­lu­an muut­tua.