Vä­lil­lä kyl­läs­tyn täy­sin tä­hän ruu­tu­ai­ka­e­lä­mään: ai­nai­seen na­put­te­luun, ku­mar­tu­nei­siin kat­sei­siin pu­he­lin kä­des­sä, vies­tien merk­ki­ää­niin. Voi, mie­lel­lä­ni len­näh­täi­sin esi­mer­kik­si vuo­teen 1950 kul­ke­maan mek­ko pääl­lä­ni ait­ta­pol­kua mah­dol­li­sim­man kau­ak­si täs­tä tie­to­yh­teis­kun­nas­ta!

Täs­sä vai­hees­sa joku en­nät­tää jo ky­sy­mään, et­tä ha­lu­ai­sin­ko sit­ten ti­lal­le myös en­ti­sai­ko­jen ve­toi­set lat­ti­at, vai­ke­at kul­ku­tau­dit ja pyyk­ki­päi­vät jo­ki­ran­nas­sa. En tar­koit­ta­nut sitä kui­ten­kaan. Kai­paan lyi­jy­ky­nil­lä kir­joit­ta­mis­ta, maa­kun­ta­lau­lu­ja, kuu­si­juh­lia ja ta­val­lis­ta pul­laa. Kai­paan yk­sin­ker­tai­suut­ta. Kai­paan siis ai­kaa, jol­loin si­ni­va­loa hoh­ta­vat ruu­dut ei­vät vie­neet ajas­tam­me niin pal­jon. Mie­les­tä­ni tek­niik­ka on ujut­tau­tu­nut lii­kaa ar­kie­lä­määm­me, ihan tä­hän ta­val­li­seen ole­mi­seen, tois­tem­me koh­taa­mi­seen. En toki vas­tus­ta kaik­kea tek­niik­kaa. Se­hän mah­dol­lis­taa ta­vat­to­man pal­jon: hel­pot­taa töi­tä ja an­taa mah­dol­li­suuk­sia uu­den­lai­seen työ­hön, aut­taa sai­raan­hoi­dos­sa, no­peut­taa vi­ras­to­a­si­oin­te­ja ja tie­don kul­kua, aut­taa kiel­ten op­pi­mi­ses­sa, aut­taa yh­tey­den­pi­dos­sa. Tie­tyn­lai­nen ih­mis­luon­ne naut­tii, kun saa vies­tiä kir­joit­ta­mal­la – sitä voi kyl­lä ny­kyi­se­nä so­me­päi­vi­tys­ten ai­ka­na teh­dä sy­dä­men­sä kyl­lyy­des­tä!

Meil­le on muo­tou­tu­nut eri­tyi­nen nis­ka­vai­va vain sii­tä syys­tä, et­tä päät ovat lii­an usein ku­mar­tu­nei­na pu­he­li­men ruu­tu­jen yl­le. Kan­sa­kun­nan saa­vu­tus­ten jou­kos­sa tämä tie­tyn­lai­sen nis­ka­ki­vun ke­hit­ty­mi­nen ei mie­les­tä­ni ole mi­ten­kään kun­ni­oi­tet­ta­va saa­vu­tus. Ker­ran lai­toin pu­he­li­mee­ni so­vel­luk­sen, joka mit­ta­si sen pa­ris­sa käyt­tä­mää­ni ai­kaa. Yh­den päi­vän ai­ka­na ava­sin pu­he­li­me­ni mon­ta kym­men­tä ker­taa! Si­li­tän­kö lap­si­a­ni yh­tä usein? Tun­tuu, et­tä ny­kyi­sin kos­kem­me kai­kis­ta eni­ten ja kai­kis­ta hel­lim­min omia äly­lait­tei­tam­me – aa­mul­la en­sim­mäi­se­nä, il­lal­la vii­mei­se­nä. Ja en nyt puhu, et­tä tämä on nuor­ten jut­tu. Tämä on kai­ke­ni­käis­ten jut­tu. äly­lai­te­maa­il­ma on as­tu­nut vai­vih­kaa avu­li­aan ren­gin saap­pais­ta mah­ti­pon­ti­sek­si isän­näk­si.

Jos läh­den luon­toon, se ”ei ole tot­ta” en­nen kuin olen ot­ta­nut luon­nos­sa ole­mi­ses­ta­ni ku­van, toi­sen ja kol­man­nen­kin muis­tok­si. Muu per­he vii­let­tää jo kau­ka­na, kun täh­täi­len vas­ta­va­loon ja saan lop­pu­tu­lok­sek­si vain kal­pei­ta aa­vis­tuk­sia sii­tä, mil­tä ke­säil­ta ym­pä­ril­lä­ni näyt­tää. Mitä jos vain kat­soi­sin, il­man ai­nais­ta ka­me­raa? Mie­lee­ni on jää­nyt luon­to­ku­vaa­ja Kim­mo Oh­to­sen aja­tus sii­tä, et­tä ih­mi­nen on lo­pul­ta eni­ten luon­non kans­sa vas­ta sii­nä vai­hees­sa, kun vä­lis­sä ei ole mi­tään tek­nis­tä: ka­me­raa, pu­he­lin­ta, kuu­lok­kei­ta kor­vis­sa tai min­kään sor­tin mit­ta­ria (jot­ka yleen­sä tun­tu­vat mit­taa­van eri­lai­sia te­hok­kuuk­sia: et­hän vain ole lais­ka siel­lä luon­nos­sa­kaan!). Lait­teet ih­mi­sen ja luon­non vä­lis­sä vie­raan­nut­ta­vat to­del­li­ses­ta luon­to­ko­ke­muk­ses­ta. Par­hain­kaan kuu­lok­keis­ta tul­vi­va sin­fo­nia tai ää­ni­kir­ja ei voi­ta sitä, et­tä jos­kus kes­ki­tyn kuun­te­le­maan vain tuu­len su­hi­naa puis­sa ja lin­tu­jen syys­huu­to­ja mai­se­man yl­lä. Ke­sän kyp­syt­tä­mät mar­jat saan on­nek­si vie­lä poi­mia kä­sin, il­man mi­tään so­vel­lus­ta.

Vä­lil­lä saa lu­kea ih­mis­ten elä­män­muu­tok­sis­ta. Ne tar­koit­ta­vat yleen­sä sitä, et­tä on hy­pät­ty pois kii­rei­sis­tä työ­teh­tä­vis­tä ja muu­tet­tu kau­pun­gis­ta rau­hal­li­sem­paan paik­kaan, is­tu­tet­tu kuk­kia ja otet­tu lam­pai­ta. Kuu­los­taa idyl­lil­tä ja ei mis­sään ta­pauk­ses­sa sovi meil­le kai­kil­le; työ­tä­kään ei ai­na voi vaih­taa toi­seen tai na­ka­ta tuos­ta vaan pois, kun sil­tä tun­tuu. Mut­ta aja­tuk­se­ni on se, et­tä kun ih­mi­set ha­ke­vat elä­mään­sä muu­tos­ta, se löy­tyy yleen­sä van­hois­ta, hi­tais­ta asi­ois­ta: luon­non kier­to­ku­lus­ta, sor­met mul­las­sa, vuo­de­nai­ko­jen muut­tu­mis­ta lä­hel­tä tark­kail­len. En ole tain­nut lu­kea yh­tään elä­män­muu­tos­ta­ri­naa, jos­sa oli­si muu­tet­tu hä­li­se­vään kau­pun­ki­mai­se­maan, kes­ki­tyt­ty is­tu­maan ruu­tu­jen ää­rel­lä, päi­vit­tä­mään mah­dol­li­sim­man pal­jon so­si­aa­li­sen me­di­an ka­na­via ja saa­tu sii­tä li­sää elä­mä­ni­loa.

Ih­mi­nen tar­vit­see elä­mäs­sään pei­le­jä, ja nuo pei­lit ovat toi­sia ih­mi­siä. Yh­des­sä ol­les­sa löy­däm­me paik­kam­me, tun­nis­tam­me tai­tom­me ja huo­mam­me sen, mitä pi­tää vie­lä har­joi­tel­la. Opim­me ole­maan ih­mi­sik­si vain tois­ten kans­sa, täs­sä näin, sil­miin kat­so­en. Net­ti­maa­il­man luo­mat pei­lit tun­tu­vat vä­lil­lä ko­vin yk­siu­lot­tei­sil­ta ja hei­jas­ta­vat lo­pul­ta vain haa­lei­ta vi­vah­tei­ta sii­tä, mil­lais­ta on ai­to koh­taa­mi­nen ih­mis­ten vä­lil­lä.