Join hitain hörpyin kahvia. Isommat lapset olivat ulkona posket punaiseksi kipristävässä pakkasessa, mies vielä töissä. Kuopus istui vieressäni ja olin leikannut hänelle klementiininpaloja syötäväksi. Hän söi yhden hedelmän ja halusi toisen. Pilkoin senkin. En tiennyt, tulisiko siitä ihottumaa tai mahan väänteitä, mutta joulun raskaiden ruokien keskellä tuntui oikein sopivalta antaa keveitä hedelmiä.
Olin juuri paistanut lohen, ja ensimmäistä kertaa – jouluaattona – tuttu lohipaistos epäonnistui. Se paistui rauhakseen ja ajattelin, että olkoon vielä hetken. Sitten pitikin pukea ulkoilijoita, etsiä kaulureita ja kiristää luistimet. Kriittiset hetket kuluivat, ja kalan kuorrutus muuttui mustaksi. Ajattelin, että laitan miehelle töihin kuvan, että valitettavasti jouluaterialla ei ole hyvää kalaa, koska olen pilannut sen. En onneksi laittanut kuvaa, vaan raaputin tummaa pintaa pois ja maistoin. Kala olikin ihan hyvää.
Sitten katsoin pöytää. Siinä oli mustanharmaa pellavaliina. Samalla muistin, että iso joululiina oli silittämättä. Tuntui mahdottoman työläältä ajatukselta lähteä penkomaan sitä vaatehuoneesta ja levittää vielä silityshommat esille, kun lähes kaikki tavallisesta arjesta kertovat asiat oli nyt jouluksi piilotettu pois. Voisiko jouluaterialla olla vain kapea liina keskellä pöytää? Tai voisiko olla rennosti silittämätön liina? Hermostuminen meinasi jo hiipiä, kun muistin, että joissakin taloissa silitetään jo ennen joulua moneksi päiväksi liinat valmiiksi.
Silloin tuli jouluhetki.
Radiossa orkesteri soitti laulua On hanget korkeat nietokset. Katsoin ikkunaan. Näin valkoisen lumen, jonka väri alkoi taittua siniseen iltapäivän edetessä.
Juuri nyt on joulu, minä ajattelin, kaiken tämän keskellä.
Jostakin syystä tuo perinteinen laulu tekee jouluolon, ja nimenomaan soitettuna, ei yksinlauluna. Se ei ole lempilauluni; Kauneimmissa Joululauluissa en odota, että laulettaisiin On hanget korkeat nietokset. Mutta kun jouset soittavat ja jouluaaton hämärä laskeutuu ja on lunta ja tähtiä, siihen se sopii ja tekee hetken täydelliseksi.
Samalla ajattelin, että tämä oli minun jouluhetkeni. Se oli hieman surumielinen ajatus. Jouluna korostetaan yhdessäoloa ja perheyhteyttä, mutta lopulta jokainen kuitenkin kokee suuret hetkensä yksin. Jos kysyn lapsilta, mitkä olivat heidän jouluhetkensä, jokaisella on omansa, oma vahva kokemuksensa.
Myöhemmin silitin suuren liinan, ja kului kymmenen minuuttia, kun kuopus oli taputellut siihen jotakin tahmaista. Lapset kiersivät olohuone-keittiö-ympyrää ja olivat sillä tavalla levottomia niin kuin lapset kautta historian jouluaattona ovat olleet, esimerkiksi Astrid Lindgrenin kirjoissa. Välillä olin hyvin äkeä ja sanoin, että ensi vuonna ei tule yhtään lahjaa, jos tuo ei nyt lopu. Ja kohta lähtee yksi lahja, jos et nyt rauhoitu.
Lopulta lahjat annettiin, ja tyttö kiljahteli haltioituneena jokaisen kohdalla, niin ihania ne olivat! Nukkumaan meneviltä kysyin: ”Oliko kiva jouluaatto?”, ja sain vastaukseksi ujoja, hieman unisia hymyjä, jotka verkkaisesti levisivät kasvojen yli, kun mieleen muistui, mitä kaikkea tänään tapahtuikaan.
Myöhään illalla selasin kuopuksen uutta runokirjaa. Monen tekstin kohdalla liikutuin, mutta eniten tämän vanhemmasta ja lapsesta kertovan Jukka Itkosen runon kohdalla:
”Sinä kuljet sitä tietä,
minä kuljen tätä.
Sinua en koskaan
mielestäni jätä.
– – –
Olet pieni, mutta kasvat,
minä pienenen.
Niin käy tässä maailmassa,
ymmärränhän sen.
– – –
Onpa tehtäväsi täällä
vaikka minkälainen,
tee se puhtain mielin.
Ole kokonainen.”
Jouluyön hiljaisuudessa nieleskelin yksin kyyneleitäni; en surusta kuitenkaan. Kynttilät ja joulukuusi loistivat huoneeseen lempeää valoa.
Tämän muutaman vuoden takaisen jouluhetkeni muistelun myötä toivon kaikille rauhallista joulua. Tämä on viimeinen blogitekstini. Lämmin kiitos kaikista keskusteluista, joita olen kirjoitusteni myötä saanut käydä kanssanne!
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys