On aamu, lapsi on lähdössä kouluun. Eteisessä hän vielä tuumii hitaasti: ”Mitähän ne minusta sanoo?” Mitä siihen vastaisi? Ensimmäisenä aamukiireessä tulee mieleen, että lähdehän nyt vaan reippaasti, älä välitä, ei siellä kukaan sano mitään. Siellä on sata lasta, joista jokainen miettii omaa kohtaansa, eivät ne välttämättä sinua ensimmäisenä huomaa. Mutta sitten hoksaan, että lapsi on aivan olennaisen äärellä. Tuota samaa kysymystä aikuisenakin miettii usein: mitähän ne minusta sanoo?
Nähdyksi tulemisen tarve on ihmisen perustarve; se, että katsotaan hyväksyvin silmin. Vaikka olisi pitkä tai pätkä, laiha tai pullea, vinohampainen tai suorahampainen, siloposkinen tai finninen, kankea tai notkea, juokseva tai ontuva, hiljainen tai puhelias, ujo tai rohkea, hymyilevä tai vakavailmeinen, uusin vaattein tai viimevuotisten pukineiden kanssa kulkeva. Aina on sisällä sama ajatus: huomatkaa minut, huomatkaa nätisti. Ja jos ihmisessä on jokin päällepäin näkyvä särö, silloin varsinkin hyväksyvän katseen toive on suuri. Syvällä piilossa olevat säröt uskaltaa paljastaa vasta läheisessä ystävyys- tai parisuhteessa, jossa voi olla varma myötätuntoisesta ja ymmärtäväisestä vastaanotosta.
Välillä saan itseni kiinni ajatuksesta, että onpas tuossa ärsyttävä ihminen. Erilaiset tavat tai vaikka puhumisen tyyli voi riittää siihen, että vetäydyn kauemmaksi ja lakkaan ymmärtämästä. Hyväksi vastalääkkeeksi olen onneksi huomannut sen, että mietin jokaisen kohdalla: samat tarpeet ja toiveet, samat tarpeet ja toiveet Se tuo ihmisiä lähemmäksi, erilaisiakin, ja niitä, joita on aluksi ehkä vaikea kohdata. Outo tai vieras ei tunnu noiden ajatusten jälkeen niin vieraalta. Samaa alkuperää me olemme, Luojan piirtämät, elämän eri tavoin kolhimat. Toisinaan näkee hymyjä, jotka ovat laimenneet, kasvoja, jotka ovat kovettuneet. Silloin ajattelen, että kolhuja on tullut toistuvasti; tarpeet ja toiveet ovat jääneet huomaamatta ja täyttymättä. On katsottu liian monta kertaa ohi.
Nöyryytykset kovettavat, kuten psykiatrian erikoislääkäri Juhani Mattila kirjoittaa tuoreessa teoksessaan Nöyryytys: ”Ihmisen tunne omasta itsestään haalistuu, jos hän kokee, etteivät toiset välitä hänestä. Se tarkoittaa kirjaimellisesti pelkoa, että toiset eivät halua olla väleissä hänen kanssaan. Hän voi kokea muuttuvansa niin värittömäksi ja olonsa niin hataraksi ja epätodelliseksi, ettei hän tunne olevansa edes kunnolla olemassakaan." Mattilan mukaan kipu ja kärsimys eivät aina jalosta: "Psyykkinen iho vain paksunee ja menettää tuntoherkkyyttään. Aluksi kovettuminen on ohimenevä reaktio, mutta lopulta nöyryytykset saavat nahan parkkiintumaan pysyvästi, niin ettei tunne piikkejä. Herkkyys ei enää nolostuta, kun voi sanoa ylpeydellä, että ’ei tunnu missään’. Pitkän päälle vaikutukset menevät syvemmälle, kun koko tunne-elämä jähmettyy ja itsetunto lakkaa reagoimasta. Ihminen erkaantuu tuntevasta itsestään, koska se on tuottanut kipua.”
Mattila myös muistuttaa: ”Jokainen ihminen tarvitsee olemassaololleen jatkuvasti tukea, vaikka hän ei tiedostaisi sitä.” Hyväksyvän katseen kaipuu alkaa lapsuudesta ja jatkuu läpi elämän. Nyt minulla vanhempana on erityisenä tehtävänä valuttaa lasteni ylle silityksiä ja hoivaavia katseita. Vain hyväksyvän ja arvostavan katseen alla lapsen – ja meidän aikuistenkin – ääriviivat piirtyvät kokonaan näkyviin.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys