Suviseuroissa ehtii elää läpi laajan tunnekirjon.
Jonotamme ruokaa. Lapset kirkuvat ja riitelevät. Kuumuus, nälkä ja jano kiusaavat meitä kaikkia. Mietin, miksi tulimmekaan, olisi sama nyt ihan heti pakata leiri ja lähteä kotiin. Saisi syödäkin oman pöydän ääressä, ilman että läkähdyttävä aurinko polttaa ihon punaiseksi ja kipeäksi.
Kun lautaset viimein jonotuksen jälkeen saadaan pöytään, yhden on pakko päästä pissalle, ja sen on parasta tapahtua heti, sillä muuten tulee sotkuista jälkeä. Tässä ei ole nyt mitään lempeää ja ihanaa, vain teräviä, repiviä konsonantteja ja riitaa.
Syömisen jälkeen tunteet ja mieli tasoittuvat. Seison kentän laidalla, liput liehuvat, taivas on niin kirkas ja sininen. ”Jeesus on turva matkalla, yli kuoleman virran hän vie”, kaikuu laulu kaiuttimista. Sävelet kutoutuvat toisiinsa ja muodostavat helmeilevän ketjun, joka yhdistää tuhannet laulavat ihmiset toisiinsa. Suviseuroissa laulaminen on vuodesta toiseen sykähdyttävä kokemus.
Lyhyt, viiltävä ajatus kulkee laulun aikana lävitseni: Hetki sitten kuulin, että tuttavien kodissa on nyt suru. Nämä suviseurat jäivät lähtijälle viimeisiksi koskaan, mutta kukaan ei etukäteen tiennyt sitä. Ihminen ei voi tietää sellaista. Nyt enää hänen ja muiden poisnukkuneiden muisto on täällä meidän kanssamme. Me muut laulamme kirkkauden kodista, joka on meille vielä näkymätön.
Esirukouspyynnöt nostavat palan kurkkuun. Ihmisen osa on elää välillä musertavan tuskan alla. Ajattelen, että nämä yhteiset rukoukset ovat tärkeitä: kannamme toisiamme Jumalan eteen, jaamme surua ja elämän kuormia ja koemme myötätuntoa tuntemattomiakin kohtaan.
Näissä kaupunkisuviseuroissa matkaamme lasten kanssa alueen laidalle bussikyydillä. Pienin katselee maisemia ja ihmettelee: ”Kiertääkö tämä reitti koko maailman?” Lapseni, ei ihan koko maailmaa, tämän suviseuramaailmamme reunat vain. Olemme tässä, toisillemme tuntemattomat samalla matkalla ja jaamme nämä kesä-heinäkuun päivät täysissä busseissa.
Sitten lapsi aloittaa yhtäkkiä laulun: ”Ei huomispäivän teitä voi kukaan aavistaa, on joskus kyyneleitä ja joskus naurattaa.” Tyttö katsoo minua ja virnistää sillä tavalla kuin isommat virnistävät, jos pieni tekee jotakin hassua. ”Sinä voit laulaa myös”, minä sanon. He laulaa hyrisevät yhdessä puoliääneen Jäähyväislaulua.
Illan lohduttava viileys laskeutuu paahteisen päivän jälkeen. Tulee mieleen Matteus-passion sanat yrttitarhan hämärästä ja illan rauhasta. Iltataivas on punainen ja kultainen ja loistaa kauniisti kesänvihreän maailman taustana. Ei ole mitään hätää. Lapset laulavat yhä: ”Turvallista matkaa me toivotamme näin.”
Teksti on syntynyt viime kesän Porin suviseurojen jälkeen.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys