Väsymys valui minuun hitaasti: viikko kerrallaan, kuukausi kerrallaan, vuosi kerrallaan. Lopulta tavallinen elämä tuntui pelkältä vaatimukselta, aamusta asti, eikä yö tuonut helpotusta.
Kaikki voimat loppuivat: ei jaksanut tehdä työtä, ei huolehtia kodista, ei tavata ihmisiä, ei puhua juurikaan. Monet asiat olivat kietoutuneet yhteen niin, että tilanne oli lopulta tämä ja ahdistus vallitsevin tunne. Se on tunteista raskaimpia kestää.
Raskainta oli öisin, kun valvoin yksin muiden nukkuessa. Ajatukset laukkasivat omaa ahdasta ympyräänsä eivätkä päästäneet unta saapumaan. Valoon ja aamuun oli pitkä matka, muu talo hengitti rauhallista nukkuvan hengitystä.
Kerran kuljin talvista tietä valaistun kirkon ohi ja tunsin hyvin vahvasti sanat: ”Tulkaa kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon.” Vieläkin tuo hetki tulee mieleen, kun menen tutun kirkon ohi. Olen istunut jumalanpalveluksissa yksin penkin päässä, pylvään vieressä, turvassa. Olen levännyt urkujen matalassa soinnissa ja antanut ikivanhojen virsien lohduttaa. Virsien kirjoittajat ovat eläneet samoja ahdistuksia läpi kuin minä nyt; ihmisen osa on välillä olla tällainen, kaikkina aikoina.
Kuristavan alakulon hetkinä olen tuntenut enkelien kosketuksia. Pakkaspäivänä oven takana seisoi ystävä vastaleivottujen pullien kanssa. Eräs tuli ruoka-aikaan pizzan kanssa kylään. Minulta on pyydetty apua tehtäviin, joissa olen saanut käyttää minulle rakkaimpia taitoja. Omien vahvuuksien käyttäminen on tuonut olon, että jotakin osaamista on vielä jäljellä. Lasteni päiväkodin henkilökunta on halannut; ehkä he ovat aistineet, että tämä ihminen pysyy ainoastaan halauksen avulla koossa. Läheisin ihminen on vierelläni lämpimänä muurina, jossa ei onneksi ole murtumia.
Ilo on löytynyt pienistä, ohikiitävistä hetkistä. Tänä keväänä minun oli mahdollista silittää joka aamu lasteni unisia poskia ennen kuin he lähtivät koulutielle. Luin kirjoista yksinkertaisia lauseita: ”Pitkän stressijakson aikana tarvitsee yksinoloa, jotta voi palautua kuormituksesta. - - - Herkän ihmisen olemus ottaa helposti vaikutteita ympäristöstään. Hänen minuutensa rajat ovat yleensä ohuemmat ja huokoisemmat kuin vähemmän herkillä ihmisillä. Ympäristö, tunnelma ja muiden ihmisten sanomiset ja tekemiset vaikuttavat häneen tavallista voimakkaammin ja sen vuoksi onkin opeteltava keinoja piirtää rajat itsensä ja ympäristön välille.” (Heli Heiskanen, Herkkyyden voima)
Luonto on lohduttanut, aina vaan. Talvella kuljin huurteisten puiden alla. Puut olivat eläviä, todellisia ja niin pakahduttavan kauniita huurreasuissaan, että ahdistukseni lientyi hieman. Kirkkaassa pakkasillassa kaikki tuntui äärettömältä kuitenkin: että minä saan kokea tämän hetken, ja minä elän.
Nykyaikana on vaikea olla väsynyt. Elämme kuvien ympäröimänä, ja niissä kuvissa selfie-hymyt ovat leveitä, kodit kauniita, lastenjuhlissa uudenlaiset kakunpäälliset, energiset kyykky- ja lankutushaasteet meneillään. Väsymys, ahdistus ja sietämättömän vaikeat tunteet eivät sovi näihin kuviin. Nykyelämä pyörii niin vinhaa vauhtia, että jokaisen vaatteen ja aatteen perään ei voi lähteä. On löydettävä itselle sopiva vauhti, ja joskus se löytyy vasta täydellisen pysähtymisen jälkeen.
Sanat aukeavat hitaasti kuin arat, harvinaiset kukat. On helpompi kirjoittaa kuin puhua. Kirjoittamalla jäsennän tapahtumia, alan nähdä merkityksen kaaria, sanoitan syvimmät oloni. Taitavan ammattilaisen korville kerron myös, ja hänen oivaltavat kysymyksensä löytävät reittejä, joille en yksin olisi osannut kääntyä.
Lopulta ajattelen, että uupumus on itse asiassa kaunis sana: monta rauhallista u-kirjainta, levon ja unen aika.
Tämä teksti sisältää paljon minä-kerrontaa. Se on väsymisen yksi piirre: katse on vain itsessä ja ajatukset jäävät helposti jumiin ahtaaseen kehään. Toisten ihmisten tapaaminen kannattaa aina; tuntuu, että arkisten keskustelujen myötä omat ajatukset vaihtuvat ja täydentyvät erilaisilla näkökulmilla elämästä – kun vain jaksaa lähteä kotoa. Kesä on tähän onneksi hyvä aika. Voi nähdä paljon ystäviä, jotka talvipimeän aikaan ovat olleet kaukana. Kohdataan, halataan; sanat aukeavat taas kuin kukat.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys