Ajat­te­len, et­tä jo­kai­sel­la ih­mi­sel­lä tu­li­si ol­la kan­net­tu­na ole­mi­sen ko­ke­mus. Koen, et­tä minä tar­vit­sen pal­jon kan­nat­te­lua, tu­ke­mis­ta. Us­kon, et­tä me mo­net äi­dit tar­vit­sem­me. Van­hem­muu­den tu­ke­mi­nen on eri­tyi­sen ar­vo­kas­ta, kos­ka sii­nä kan­na­tel­laan sa­mal­la tu­le­vai­suut­ta ja tu­le­vien su­ku­pol­vien hy­vin­voin­tia.

Van­hem­mak­si tu­le­mi­nen on yk­si elä­män suu­ris­ta tai­te­koh­dis­ta, joka voi yl­lät­tää ja jopa jär­kyt­tää. Se ei ole lain­kaan ih­meel­lis­tä, sil­lä ”vau­van odo­tus ja syn­ny­tys vie niin äi­din kuin isän­kin hy­vin sy­viin pri­mi­tii­vi­siin ker­rok­siin". Tä­hän elä­män­vai­hee­seen liit­ty­viä ko­ke­muk­sia voi ol­la vai­kea il­mais­ta sa­nal­li­ses­ti. "Vau­van syn­ty­mä on kuin syvä kou­rai­su tun­te­mat­to­maan it­seen, jos­ta kui­ten­kin val­ta­o­sal­la van­hem­mis­ta läh­tee kas­va­maan suu­ri hel­lyys 'tätä pien­tä lin­nun­las­ta' koh­taan." On su­rul­lis­ta, et­tä mo­net van­hem­mat jää­vät ny­kyi­sin ko­vin yk­sin ja tur­vat­to­mik­si näi­den tun­ne­myrs­ky­jen kes­kel­lä.

Kan­nam­me van­hem­muu­des­sam­me omien las­tem­me li­säk­si myös omaa men­nei­syyt­täm­me. ”Van­hem­muus ke­hit­tyy ja muo­tou­tuu par­haim­mil­laan moni-il­mei­se­nä, mo­ni­ta­soi­se­na ja mo­ni­vi­vah­tei­se­na vuo­ro­vai­ku­tusp­ro­ses­si­na jo oman var­hais­lap­suu­den, lap­suu­den ja nuo­ruu­den ai­ka­na – siis en­nen omaa bi­o­lo­gis­ta tai si­jais- tai adop­ti­o­van­hem­muut­ta.” Kun per­hee­seen syn­tyy vau­va, van­hem­mat elä­vät yh­tä ai­kaa täs­sä het­kes­sä ja men­nei­syy­des­sä sekä kan­nat­te­le­vat tu­le­vai­suut­ta. Van­hem­muus on mo­nien tun­tei­den ti­hen­ty­mä.

Jos­kus olen näh­nyt va­lo­ku­va­te­ok­sen, jo­hon on ku­vat­tu juu­ri syn­nyt­tä­nei­tä äi­te­jä. Ku­vis­sa tuo syn­ty­män ih­me ja häm­mäs­tys on kä­sin kos­ke­tel­ta­vaa. Hil­jai­set nai­set tui­jot­ta­vat eteen­sä; he ovat kuin pie­niä tyt­tö­jä suu­ren ih­me­tyk­sen val­las­sa. Täl­lai­nen on ta­pah­tu­nut, ihon­vä­ri­nen kää­rö on kä­si­var­rel­la ja nyt pi­tää tie­tää ja pär­jä­tä. Kun sain ai­koi­naan oman esi­koi­se­ni, luin erääs­tä on­nit­te­lu­kor­tis­ta yh­den maa­il­man kau­neim­man aja­tuk­sen: ”Suo­jaan­sa sul­kee maa­il­man Luo­ja al­ka­van elä­mä­si.” It­kin, kun luin. Vas­ta­syn­ty­nyt vau­va kai­na­los­sa it­ku tu­lee her­käs­ti, mut­ta sa­mal­la tun­sin myös sen, et­tä omat yk­si­näi­set kä­te­ni ovat lo­pul­ta hy­vin hau­raat kan­ta­maan. Tar­vit­sen tur­vak­se­ni suu­ret, iki­ai­kai­set kä­det, joi­den suo­jaan so­vin.

Ko­ti­äi­ti­nä ole­mi­nen on mo­nes­ti hy­vin yk­si­näis­tä. Jos on pit­kään yk­sin, vä­sy­mys ja muut kiel­tei­set asi­at al­ka­vat kuor­mit­taa oloa – tun­tuu, et­tä it­ses­sä on vain huo­no­ja omi­nai­suuk­sia. Luu­len, et­tä eri­tyi­ses­ti ko­ti­äi­ti tar­vit­see tois­ta ai­kuis­ta, jol­le voi ja­kaa päi­vien ai­ka­na ker­ty­nyt­tä tun­ne­las­tia. Mi­nul­le äi­tiy­des­sä ras­kain­ta ei­vät ole ku­ra­hou­sut, kuu­meet tai pyyk­ki­ka­sat, vaan aja­tus­ten ja tun­ne­kuor­mien yk­si­näi­syys. Kun pää­see mui­den kes­kel­le, omat vuo­ren­kor­kui­sik­si kas­va­neet ras­kaat aja­tuk­set las­keu­tu­vat taas nor­maa­lei­hin mit­ta­suh­tei­siin. Osa voi ol­la iso­ja yhä, mut­ta osa ku­tis­tuu ole­mat­to­miin, kun nii­tä sa­noo ää­neen. Lo­pul­ta ai­ka mo­net asi­at ovat meil­le kai­kil­le ta­val­li­sia.

Mi­ten voi tu­kea tois­ta? Ys­tä­vät ja lä­hei­set voi­vat tu­kea mo­nin ta­voin, ja laa­jem­mal­la ke­häl­lä ovat myös yh­teis­kun­nan har­ti­at. Olen tun­te­nut las­tem­me päi­vä­ko­dit ar­vok­kai­na kump­pa­nei­na kas­vat­ta­mi­sen po­lul­la. Ajat­te­len, et­tä esi­mer­kik­si per­he­ker­hot te­ke­vät tär­ke­ää työ­tä van­hem­pien jak­sa­mi­sen eteen. Yk­si­näi­nen vas­tuu ja­kau­tuu laa­jem­mal­le, kun pai­kal­la on mui­ta­kin ai­kui­sia; vuo­ro­tel­len pi­de­tään sy­lis­sä las­ta, vuo­ro­tel­len ja­e­taan aja­tuk­sia. Oi­ke­as­taan kaik­ki elä­mä su­juu pa­rem­min näin, kun sitä kan­na­tel­laan yh­des­sä. Ja mikä per­he­ker­hois­sa eri­tyi­ses­ti läm­mit­tää: joku pi­tää lem­pein kä­sin pie­nes­tä huol­ta sil­lä ai­kaa, kun äi­ti voi juo­da ku­pil­li­sen hy­vää kah­via ta­val­li­se­na ar­ki­aa­mu­na. Kah­vi­kin mais­tuu pa­rem­mal­ta, kun sen juo yh­des­sä tois­ten kans­sa.

Kan­ne­taan toi­si­am­me. Kan­ta­mi­nen voi tar­koit­taa ar­kis­ta, ta­val­lis­ta ole­mis­ta: las­ten­hoi­to­a­pua, kuun­te­lua ja kes­kus­te­lua, ky­lä­het­kiä. Kan­ta­mi­nen voi tar­koit­taa am­mat­ti­a­pua ja oi­ke­aa tie­toa hä­tään­ty­neen olon kes­kel­lä. Kan­ta­mi­nen tar­koit­taa myös sen ym­mär­tä­mis­tä, et­tä toi­mim­me jo­kai­nen oman luon­tai­sen re­a­goin­ti­ta­pam­me mu­kaan: toi­nen vä­ri­see her­käs­ti, toi­nen on van­kem­pi ja tun­tuu kes­tä­vän enem­män. Jo­kai­sen per­heen ta­ri­na on eri­lai­nen. Olem­me täs­sä het­kes­sä sel­lai­sia, joik­si elä­mä ja kaik­ki sen men­neet ta­pah­tu­mat ovat mei­tä muo­van­neet.

Teks­tin lai­nauk­set ovat Han­ne­le Tör­rö­sen ja Pirk­ko Sil­ta­lan teks­teis­tä te­ok­ses­ta äi­din ja vau­van var­hai­nen vuo­ro­vai­ku­tus. Toim. Pirk­ko Nie­me­lä, Pirk­ko Sil­ta­la ja Tuu­la Tam­mi­nen