Luen par­hail­laan mai­ni­o­ta kir­jaa, jol­la on ruma nimi: Idi­oo­tit ym­pä­ril­lä­ni. Kir­jan ta­ka­kan­si­teks­tis­sä lu­va­taan, et­tä lu­ke­mi­sen jäl­keen ot­si­kon aja­tus lä­hel­lä ole­vis­ta ih­mi­sis­tä muut­tuu hui­mas­ti myön­tei­sem­pään suun­taan. Lu­ke­ma­ni pe­rus­teel­la us­kon kir­jan pys­ty­vän tä­hän.

Ai­ka usein ris­ti­rii­dat ih­mis­ten vä­lil­lä voi­vat kum­mu­ta luon­tei­den eri­lai­suu­des­ta. Eri­lai­suu­den ym­mär­tä­mis­tä voi ai­na ope­tel­la li­sää.

Jo­kai­sel­la on oma ta­pan­sa suh­tau­tua elä­mään ja maa­il­maan. Syn­ty­mäs­sä ja pe­ri­mäs­sä saa­dut luon­teen­piir­teet mää­rit­tä­vät pal­jon tuo­ta suh­tau­tu­mis­ta­paam­me. Idi­oo­tit ym­pä­ril­lä­ni -kir­jas­sa ih­mis­ten tyy­pil­li­siä luon­teen­piir­tei­tä on ja­o­tel­tu nel­jän vä­rin mu­kaan. Tii­vis­te­tys­ti sa­not­tu­na kel­tai­nen kat­soo tu­le­vai­suu­teen, re­a­goi no­pe­as­ti, pon­nis­te­lee ot­taak­seen mui­ta mu­kaan, on avoin, po­si­tii­vi­nen, em­paat­ti­nen ja tun­teel­li­nen. Vih­reä elää ny­ky­het­kes­sä, re­a­goi rau­hal­li­ses­ti, pon­nis­te­lee luo­dak­seen yh­teyk­siä, on kär­si­väl­li­nen, si­su­kas, aut­ta­vai­nen ja huo­maa­vai­nen. Pu­nai­nen elää ny­ky­het­kes­sä, re­a­goi no­pe­as­ti, pon­nis­te­lee pääs­täk­seen joh­ta­maan mui­ta, on tar­mo­kas, mää­rä­tie­toi­nen, ai­kaan­saa­va ja suo­ra aloit­teen­te­ki­jä. Si­ni­nen kat­soo men­nee­seen, re­a­goi hi­taas­ti, on va­ro­vai­nen, jär­jes­tel­mäl­li­nen, etäi­nen ja ru­tii­ne­ja nou­dat­ta­va tark­kai­li­ja.

Kir­joi­te­tut mää­ri­tel­mät ovat ai­na yleis­tyk­siä; ku­kaan ei ole täs­mäl­leen sel­lai­nen kuin jo­kin te­o­ria mää­rit­tää. Elä­män var­rel­la ta­pah­tu­vat asi­at, myö­tä- ja vas­ta­mä­et, ilot ja mur­heet uur­ta­vat mei­hin eri­sy­vyi­siä jäl­kiä. Toi­sen pin­ta on kar­he­am­paa, ei­kä sii­hen jää mi­tään nä­ky­vää, toi­nen on huo­koi­sem­paa ma­te­ri­aa­lia ja imee kai­ken ta­pah­tu­neen si­säl­leen. Sama ko­ke­mus voi ol­la ai­van eri­lai­nen eri ih­mi­sel­le: toi­sel­le ilois­ta jän­ni­tys­tä, toi­sel­le ah­dis­ta­vaa stres­siä tuot­ta­vaa. Vä­lil­lä olen har­mi­tel­lut (kuu­lu­nee si­ni­sen tark­koi­hin ja jär­jes­tel­mäl­li­siin piir­tei­siin), et­tä tem­pe­ra­ment­ti-ter­miä käy­te­tään yli­mal­kai­ses­ti. Ar­ki­kie­les­sä ”tem­pe­ra­ment­ti­nen tyyp­pi” tar­koit­taa ih­mis­tä, joka huu­taa, me­kas­taa ja pol­kee jal­kaa, vaik­ka tem­pe­ra­ment­ti­nen ih­mi­nen voi ol­la yh­tä lail­la ujo ja ve­täy­ty­vä – ne piir­teet voi­vat ol­la mää­rit­tä­viä te­ki­jöi­tä hä­nen luon­tees­saan. Ei ole lupa sa­noa toi­sil­le är­hä­köi­tä kom­ment­te­ja vain sik­si, et­tä ko­kee ole­van­sa ”tem­pe­ra­ment­ti­nen ih­mi­nen”. On opit­ta­va suit­si­maan re­a­goin­ti­aan ja tun­nis­ta­maan ti­lan­teet, jois­sa tun­teet mei­naa­vat kuo­hah­taa.

Tun­nis­tan, jos oma lap­si piir­tei­neen haas­taa, ujos­te­lee, jän­nit­tää, pel­kää, ve­täy­tyy, hyök­kää. Tie­dän, mis­tä se joh­tuu: hä­net on va­rus­tet­tu sel­lai­sel­la luon­teel­la, et­tä tie­tyis­sä ti­lan­teis­sa hän toi­mii tie­tyl­lä ta­val­la. Se on hä­nen luon­tai­nen re­ak­ti­on­sa, jota minä en voi muut­taa. Käy­tös­tä voi­daan oh­ja­ta ja ope­tel­la, mut­ta poh­jim­mai­sia re­a­goin­ti­ta­po­ja en saa kit­ket­tyä tai li­sät­tyä. Pi­tää op­pia elä­mään nii­den kans­sa. Tie­dän, mi­ten omat luon­teen­piir­tee­ni vai­kut­ta­vat toi­min­taa­ni, osal­lis­tu­mi­see­ni ja ve­täy­ty­mi­see­ni, mut­ta mi­ten sai­sin siir­ret­tyä jo­kai­sel­le lap­sel­le tie­don, jon­ka avul­la hän op­pi­si ym­mär­tä­mään omia toi­min­ta­ta­po­jaan?

Vä­ri­koo­dien mu­kaan ja­o­tel­tu­na minä olen si­ni­nen ih­mi­nen, jos­sa on myös ri­paus pu­nais­ta. Tuo pu­nai­nen är­häk­kyys mi­nua vä­lil­lä kau­his­tut­taa: saa­tan ol­la kär­käs ja sa­noa tö­räyt­tää kai­ken­lais­ta, jota sit­ten myö­hem­min ka­dun. Sik­si­pä aloi­tan it­se­ni kans­sa sään­nöl­li­sin vä­li­a­join kam­pan­joi­ta, et­tä pää­tän ol­la hil­jaa – sil­loin ei var­mas­ti ta­pah­du mi­tään. Vä­lil­lä vai­kein­ta on oman it­sen­sä kans­sa pär­jää­mi­nen. Tois­ten vä­rien piir­teet tun­tu­vat pal­jon pa­rem­mil­ta: oli­sin­pa tuol­lai­nen. Oli­sin­pa ai­na op­ti­mis­ti­nen, kär­si­väl­li­nen, hil­lit­ty ja va­ro­vai­nen!

On­nek­si olem­me lo­pul­ta pal­jon enem­män kuin yk­sit­täi­siä luon­teen­piir­re­lis­to­ja. Ei ole hy­viä tai huo­no­ja luon­teen­piir­tei­tä – on vain eri­lai­sia piir­tei­tä. Jo­kai­ses­ta ih­mi­ses­tä ra­ken­tuu kaik­ki­ne omi­nai­suuk­si­neen hui­kai­se­van hie­no ja ai­nut­laa­tui­nen ko­ko­nai­suus. Luon­ne­ky­sy­myk­siä miet­ties­sä mi­nua on mo­nes­ti lii­kut­ta­nut ru­noi­li­ja Juk­ka It­ko­sen yk­sin­ker­tai­nen ru­non­säe: ”Minä en ole ku­kaan toi­nen, en­kä voi ol­la­kaan. Jo­kai­nen omaa maa­il­maa kul­jet­taa mu­ka­naan.”

Läh­tee­nä käy­tet­ty te­os­ta Idi­oo­tit ym­pä­ril­lä­ni – Kuin­ka ym­mär­tää mui­ta ja it­se­ään (Tho­mas Erik­son)