Istun pöydän ääressä. Ruoka hautuu uunissa. Ulkona sataa. ”Ei nyt ole yhtään kesä”, on pikkukoululainen todennut aamulla säätilan nähdessään.
Yksi lapsista pelaa tietokoneella. Noiden pelien vuoksi täällä on ahkeria kotityörastien kerääjiä, koska rastien määrällä on suora yhteys pelivuoroihin. Uusi kotityölista uusin tehtävin luotiin kesäloman alussa, jotta palkintojen eteen muistetaan vähän pinnistellä.
Pienimmät rakentavat legoilla. Palikat kalahtelevat vaimeasti niin kuin legot ovat kaikkina aikoina kalahdelleet. Toinen leikkijä hyräilee Joulupuu on rakennettu, kai huomaamattaan. Ehkä hänellä on samanlainen tajunnanvirtahetki kuin minulla, mutten tiedä hänen ajatuksiaan. Sitten hyräily loppuu ja hän pyytääkin jo apua, että saisi ohuet legopalat irti alustasta. Napsautan ne pois vuosien tuomalla kokemuksella. Tässä olen hyvä – legojen irrottelussa.
Kuivausrumpu hurisee. Se on hyvin rauhoittava ääni. Samalla se kertoo, että arki on hallussa tältä osin: pyykit kyllä kuivuvat, vaikka ulkona sataakin eikä sinne voi nyt viedä mitään. Samaan aikaan legorakentajien ääni nousee: he eivät voi leikkiä metriä lähempänä toisiaan. Kuuntelen vielä ja aavistelen hetkeä, jolloin pitää puuttua tilanteeseen. ”Okei”, toinen sanoo sitten huokaisten, luovuttaneella äänellä. Sopu löytynee ja palikat kalahtelevat taas. Alan jo mielessäni valmistautua siihen, että minun on kohta perusteltava pelivuorolaiselle ruoka-aika.
Kesälomani on juuri nyt hyvin tavallista, tässä ei ole mitään erityistä. Kevättodistusten ja valmistujaisjuhlien aikaan kaikki oli vasta avautumassa ja kesätoiveet edessäpäin. Mikään arkinen ei yllä niihin valon hetkiin, kun lapset juoksevat honteloilla varsajaloillaan kesään hiljenevän koulunsa pihalla. Valo tulee heidän takaansa, kimaltaa hiuksissa ja piirtää kultahehkuisen viivan ilman ja heidän ihonsa väliin. Lapsi on kukka: jokin herkkä ja hyvin kaunis. Vanamo tai kissankello, valoa vasten kuultava, hento ja kestävä yhtä aikaa. Varsi on kuitenkin ohut, tuulissa taittuva ja hellää kosketusta tarvitseva.
Aina kesän alussa ajattelen, että aurinko paistaa koko ajan ja minä paistan tuon tuosta lettuja, melonin makea mehu valuu lasten sormista, pionini kukkivat loistavin kukin, kaikki on kirkasta ja värikästä. Samalla kuitenkin tiedän, että aina tulee myös rankkasateita, maa on mustaa multaista mössöä, pyykkikaappi pursuilee, menetän hermoni asuntovaunussa, kun varsajalkaisten lasten polvet osuvat pöytään ja kahvit kaatuvat sohvalle. Kaikki arkinen on olemassa, vaikka on kesä.
Ehkä tämä tavallinen on lopulta aivan hyvää. Kun olen sairas, kaipaan sitä, että voisin tavallisesti nousta sängystä ja syödä aamupalaa, astua tavallisesti ulos ovesta ja aistia siellä olevan kesän. Jos on maannut esimerkiksi kammottavan vatsataudin kourissa muutaman päivän, arvostaa tavallista elämää. Olen ajatellut, että sen vuoksi kai meillekin kerran vuodessa se tauti tulee: jotta tervehtymisen jälkeen osaisi olla iloinen siitä, että voi hakea postin laatikosta, käydä kävelylenkillä, ripustaa taas pyykkejä narulle kuivumaan. Ja kehossa on noihin yksinkertaisiin töihin tarvittava voima. Vakavampia sairauksia en tässä kohdassa edes pysty ajattelemaan – niidenkin keskellä varmaan kaipaa sitä aivan tavallista arkea.
Kesäloma on reissusuunnitelmia, ajettavia kilometrejä auton edessä, huvipuistoja, vieraita maita, mansikoita ja uusia jäätelömakuja. Kesäloma on vesisadetta, arkiruokaa, pyykinpesua, niityllä huojuvia kukkia, joita voi taittaa keittiön pöydälle maljakkoon. Näitä arkisia päiviä voi seurata kuin valon kulkua maisemassa: miten aurinko hitaasti liikkuu radallaan, valaisee vuorollaan etupihan, sivupihan, takapihan, miltä ruohonvihreä näyttää suorassa paahteessa, miltä varjon puolella. Näistä päivistä muodostuu hidas, yksinkertainen pianokappale. Verkkainen ja aavistuksen tylsä melodia, mutta silti tavattoman kaunis – eikä se menetä tenhoaan monien kuuntelukertojen jälkeenkään.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys