Vuoden alussa ajatellaan yleensä suuria ja yleviä. Ihminen tarvitsee ajatusta, että kaikki on mahdollista ja että voi tavallaan aloittaa uuden puhtaan sivun vuoden alkaessa. Mikään uusi alku ei kuitenkaan ole edessä, sillä samat ihmiset jatkavat ajatuksineen, taakkoineen ja taitoineen vuodesta 2017 vuoteen 2018.
Samalla tämä kaikki on aivan ainutlaatuista.
On yhtä aikaa haikeaa ja onnellista, ettei aikaa saa pysäytettyä. Haikeaa se on esimerkiksi sellaisina hetkinä, kun kuuntelin itsenäisyyspäivän aikana helisevää kuoroa, jonka ääni oli kuin sinikellojen soittoa kesäisen pientareen varrella. Istuimme kirkossa kylki kyljessä ja silmiemme eteen piirtyi sanojen myötä kotimaan metsien vehreys. Ajattelin, että nyt aika voisi pysähtyä – juuri nyt, kun olen tässä helisevässä kauneudessa yhdessä muiden kanssa. Mutta laulu kulki eteenpäin, sävelet haipuivat ja lumous särkyi.
Onnellista ajan kulku on silloin, kun sietämättömät ajatukset, suru tai kipu kietovat ihmisen niin tiukkaan puristukseen, ettei valoa ehdi nähdä. Silloin on hyvä, että se hetki ei kestä loputtomiin, kun aika vääjäämättömästi kuluu.
Olen ajatellut isoisoäitiäni Annaa, jota en koskaan ehtinyt tavata. Jos nyt saisin katsoa aittapolulla häntä, suuri hellyys täyttäisi minut. Hän mekkoineen ja huiveineen töihinsä kiirehtimässä, minä tässä, jokin pieni osa Annan perimästä yhä kiertämässä kehossani. Hän, yhden sodan elänyt, on ollut minun ikäiseni vuonna 1935, kun uusi sota jo häämötti nuoren tasavallan taivaanrannassa. Annan aikaan Suomeen syntyi paljon enemmän vauvoja kuin nyt, mutta heitä myös kuoli paljon. Joka kymmenes vauva menehtyi. Se on julma ajatus; omaan lähipiiriini syntyi viime vuonna harvinaisen paljon vauvoja – sata vuotta sitten moni noista vauvoista olisi kuollut tauteihin, joita ei voitu hoitaa.
Isoisoäitini naisenelämä tässä maassa oli kovin erilainen kuin minun. Oliko hänellä haaveita vai menikö elämä samaan tyyliin kuin se oli sujunut hänen äidillään ja suvun muilla naisilla? Minä olen saanut tehdä valintoja valitsemasta päästyäni: olen miettinyt ja analysoinut mitä koulua käyn, missä asun, mitä työtä teen, miltä minusta milloinkin tuntuu. Anna odotti kasvua sekä sisällä että ulkona: miten kasvoi peltojen vilja, miten varttuivat lapset pirtissä.
Hän peitteli monta lapsistaan jo pieninä maan kehtoon. Yksi heistä oli Lea, joka putosi vesisaaviin, jossa oli kiehuvaa vettä. Hän kirkaisi kerran, mutta sitten tuntohermot olivat palaneet ja Lea oli aivan hiljaa. Parin päivän päästä hän kuoli. Näin meille jälkipolville on kerrottu. Lea jätti oman pikkutytön kokoisen jälkensä sukumme muistoihin, Anna omansa. Heidän elämänsä osui Luojan suunnittelemana tsaarin aikaan, itsenäistymisen aikaan, rauhan, sodan ja jälleenrakentamisen vuosiin. Minun aikani on ollut erilaista: ajat muuttuvat ja maailman ääret tuntuvat kutistuvan, mutta ihminen on pohjimmiltaan sama ajan muuttumisesta huolimatta.
Ensivilkaisulla nykyinen elämänmenomme saattaa vaikuttaa pinnalliselta fiilistelyltä ja hengailulta – asioilta, joille ei menneinä vuosikymmeninä ollut aikaa. Tarkemmin katsoen onneksi huomaa, että pinnan alla meissä kuitenkin on yhä yhteistä ihmisyyden pohjavirtaa. Viime vuonna meitä yhdisti kaksi suurta asiaa: Mauno Koiviston kuolema ja Suomen 100-vuotisjuhla. Ne osoittivat, että meissä on samoja tunteita, joita on tarpeellista jakaa ja kokea yhdessä. Itkimme Koiviston kuolemaa. Kenties samalla vuodatimme niihin kyyneliin muitakin suremattomia suruja, jotka saivat hyväksyttävän ilmenemismuodon kansallisena kokemuksena. Erityisesti loppuvuonna 100-vuotias kotimaa yhdisti meidät: me saimme elää tämän historiallisen hetken ja yhteisen juhlan aiheen.
Tavallisina päivinä arkiset todellisuutemme ovat kovin erilaisia eri puolilla maata työstä tai työttömyydestä, terveydestä tai sairaudesta, monista elämisen mahdollisuuksista riippuen. Vielä enemmän tarvittaisiin sitä, että ojennamme kätemme ja muodostamme ketjun, jossa lämpimät sydämemme sykkivät samanlaisina ihonväristä, kansallisuudesta tai aatteiden erilaisuudesta riippumatta. Elämä on kovin raskasta, jos ei pysty luottamaan toisten ihmisten hyvyyteen. Kun on pitänyt toista kädestä ja katsonut silmiin, on vaikeampi vihata.
Mielessäni olen tapaillut katkelmaa vanhasta sadusta: ”Mennyt aika viritti kitaransa ja alkoi soittaa isoäidin aikaista valssia. Kaikki valitsivat parinsa. Surutar ja Ilo, Sota ja Rauha sekä kaikki muut alkoivat pyöriä valssin tahdissa ja Tuleva aika lauloi siihen kirkkaalla äänellään sanat. Mikä on matkan määrä? Me purjehdimme vain pitkin ikuisuuden kehää, vastasi peränpitäjä.”
Olemme lopulta yksinäisiä tomuhiukkasia, maan syliin palaavia. Kimmellämme meille annetun ajan verran, kuten hiekanjyvä kimaltaa auringonvalon osuessa siihen, ja katoamme sitten kuin uni aamun tullen.
Lainaus Ervo Vesterisen kirjasta Kauneinta maailmassa – Rudolf Koivun ja Raul Roineen satujen lähteillä
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys