JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Aiemmat blogit

Kirjoittaminen jäsentää itseä ja maailmaa

19.3.2018 6.27

Juttua muokattu:

8.3. 22:29
2020030822295420180319062700

Kir­joit­ta­mi­sen ilo­ni al­koi 6-vuo­ti­aa­na, kun sain pu­na­kan­ti­sen muis­ti­kir­jan. Sen si­vuil­le raa­pus­tin juu­ri lu­ke­maan op­pi­neen tai­doil­la­ni pie­niä ker­to­muk­sia ja päi­vä­kir­ja­tyyp­pis­tä ker­ron­taa. Sen jäl­keen on tul­lut mo­nia mui­ta­kin vih­ko­ja, mut­ta tuo pu­na­kan­ti­nen on jää­nyt eri­tyi­ses­ti mie­lee­ni. Olen tyy­ty­väi­nen, et­tä jou­duin kir­joit­ta­maan kä­sin; van­hois­ta vih­kois­ta voin seu­ra­ta myös kas­va­mis­ta­ni. Kak­kos­luok­ka­lai­se­na kir­joi­tin täs­mäl­li­ses­ti, jo­kai­nen kir­jain tö­röt­ti vii­voil­la juu­ri omal­la pai­kal­laan. Kol­mas­luok­ka­lai­se­na tein y-kir­jai­mis­ta eri­tyi­sen pul­lei­ta, ja kun olin 12-vuo­ti­as, näyt­ti ole­van muo­tia ta­voi­tel­la kä­si­a­laan tie­tyn­lais­ta len­nok­kuut­ta.

11-vuo­ti­aa­na kir­joi­tin pit­kän ker­to­muk­sen. Se si­joit­tui Lon­too­seen ja ker­toi ve­nä­läi­ses­tä sä­vel­tä­jäs­tä ja hä­nen tut­ta­va­per­hees­tään. On­nek­si vas­ta myö­hem­min kuu­lin kir­joit­ta­mi­soh­jeen, et­tä kan­nat­taa kir­joit­taa asi­ois­ta, jois­ta tie­tää. En ole kos­kaan käy­nyt Lon­toos­sa en­kä lii­oin tun­ne ve­nä­läis­ten sä­vel­tä­jien sie­lun­mai­se­maa. (Kun nyt luen tuo­ta ker­to­mus­ta­ni, voin tun­nis­taa sii­tä aja­tuk­sia, joi­ta tuos­sa iäs­sä poh­din. Kir­joit­ta­es­sa­ni en vie­lä ym­mär­tä­nyt, et­tä omas­ta it­ses­tä­ni­kin lon­too­lai­sis­sa mai­se­mis­sa kir­joi­tin.)

Kir­joit­ta­mi­nen te­kee hy­vää meil­le kai­kil­le. Se sel­vi­ää no­pe­as­ti, jos et­sii tie­toa kir­joit­ta­mi­sen hyö­dyis­tä. Päi­vä­kir­ja­tyy­li­ses­tä kir­joit­ta­mi­ses­ta voi ol­la ar­vaa­mat­to­man pal­jon iloa ja apua! Kir­joit­ta­mi­sen tar­koi­tus on esi­mer­kik­si jär­jes­tää aja­tuk­sia; sik­si ei ole mer­ki­tys­tä sil­lä, vaik­ka jo­kin pilk­ku tai yh­dys­sa­na unoh­tuu. Kir­joit­ta­mi­nen on mah­dol­lis­ta meil­le kai­kil­le, sen voi op­pia. Kun pe­laa jää­kiek­koa nel­jä tun­tia päi­väs­sä, op­pii to­den­nä­köi­ses­ti tai­ta­vak­si kiek­koi­li­jak­si. Kun soit­taa pi­a­noa joka päi­vä, op­pii to­den­nä­köi­ses­ti tai­ta­vak­si soit­ta­jak­si. Kun kir­joit­taa sään­nöl­li­ses­ti, op­pii su­ju­vak­si kir­joit­ta­jak­si. Val­koi­nen pa­pe­ri ei pe­lo­ta, kos­ka voi luot­taa, et­tä sen saa täy­tet­tyä sa­noil­la.

Kir­joit­ta­mi­nen jä­sen­tää ja sää­te­lee tun­tei­ta. Suru aset­tuu aal­to­jen kei­nun­nak­si, kun sen sa­noit­taa pa­pe­ril­le. Voin las­keu­tua aal­loil­le ma­kaa­maan, sie­dän olo­ti­lan, vaik­ka suo­lai­nen me­ri­ve­si aal­lois­ta vä­lil­lä rois­kuu­kin ja nos­taa yhä kyy­ne­leet sil­miin. Sä­hi­se­vin rai­vo talt­tuu, kun yri­tän kir­joit­ta­mal­la ta­voit­taa sii­tä olen­nai­sen. Kir­joit­ta­mi­nen on uk­ko­sen­joh­da­tin: se tait­taa te­rä­vim­mät pii­kit voi­mak­kail­ta olo­ti­loil­ta.

On tai­a­no­mais­ta, et­tä so­pi­vas­ti jär­jes­te­tyis­tä kir­jai­mis­ta syn­tyy sa­no­ja ja niis­tä suu­ria ker­to­muk­sia. Nuo sa­nat voi­vat ra­ken­taa to­den­tun­toi­sen maa­il­man, jota ei oi­ke­as­ti ole ole­mas­sa. Ne voi­vat lii­kut­taa it­kuun as­ti. Ne voi­vat sa­noit­taa mie­lem­me si­säl­tä jo­ta­kin sel­lais­ta, jo­hon pu­hu­tut sa­nat ei­vät kos­kaan pys­ty. Mi­nun si­säl­lä­ni on asi­oi­ta, jot­ka tai­pu­vat vain kir­joi­tet­ta­vik­si. Ja kun kir­joi­tan, kat­se­len nii­tä kau­em­paa ja alan näh­dä yh­teyk­siä. Kir­joit­ta­es­sa voin näh­dä omaa ke­hi­tys­kaar­ta­ni. Loh­dul­lis­ta on se, et­tä vie­lä ai­kui­se­na­kin voi ede­tä ke­hi­tyk­ses­sä. Pe­lot­ta­vaa on se, et­tä kir­joit­ta­mi­sen myö­tä on niin pal­jas. Täl­lai­nen olen.

Kir­joit­ta­mi­nen opet­taa it­ses­tä ja maa­il­mas­ta, jär­jes­tää aja­tuk­sia ja il­mi­öi­tä, loh­dut­taa. Ai­na ei ole tar­peen kir­joit­taa vain ää­rim­mäi­sis­tä tun­teis­ta, vaan ta­val­li­nen tyl­sä ar­ki­kin tai­puu teks­tik­si. Kun sitä ai­ko­jen pääs­tä lu­kee, se ei tun­nu yh­tään tyl­säl­tä. Olen kii­tol­li­nen, et­tä olen kir­joit­ta­nut niin pal­jon muis­tiin: muis­ti­kir­joi­hin, vih­koi­hin, blo­gei­hin, kän­ny­kän muis­ti­oon. Mo­net asi­at, tun­nel­mat ja olo­ti­lat oli­si­vat muu­ten unoh­tu­neet.

Vii­me ai­koi­na mi­nua ovat ilah­dut­ta­neet nämä vii­me­ke­väi­set aja­tuk­set, joi­den he­rät­tä­ji­nä toi­mi­vat pa­jun­kis­sat ja Il­ma­tie­teen lai­tok­sen ter­mi lu­mi­pei­te­kart­ta.

11.4.2017

Per­jan­tai­na aloi­tim­me vir­po­mi­sok­sa­ko­ris­te­lut. Pie­nin ei mei­nan­nut py­syä na­hois­saan, kun pu­huin pa­jun­kis­sois­ta.

– Tääl­lä on emo! hän huu­si.

– Nämä ei oo vie­lä kuo­riu­tu­nut.

Kis­sa­e­mo sii­nä ok­sal­laan nuk­kui pie­net kuo­riu­tu­mat­to­mat kis­san­pen­nut vie­rel­lään. Kun nii­tä si­lit­ti, ne oli­vat niin peh­mei­tä, peh­mei­tä. Lau­loin lap­sel­le yh­tä kau­nein­ta tun­te­mis­ta­ni lau­luis­ta Ui­nu paju pie­noi­nen. Pa­jun­kis­sat ovat jo­ta­kin ih­meel­li­sen iha­naa, sa­mal­la ta­val­la hert­tai­sia kuin kis­san­kä­pä­lät, joi­ta pie­ne­nä kat­se­lin ke­sä­mö­kin pel­to­tien var­rel­la.

Olen lu­ke­nut. Jos miet­tii synk­kiä, aut­taa, kun lu­kee esi­mer­kik­si täl­lais­ta:

"Il­ma­tie­teen lai­tos tuot­taa päi­vit­täi­siä sa­tel­liit­ti­ha­vain­toi­hin poh­jau­tu­via lu­mi­pei­te­kart­to­ja. Ha­vain­to­ai­ka­sar­jat ker­to­vat lu­men su­lan­nan kes­ki­mää­rin ai­kais­tu­neen."

Lu­mi­pei­te­kart­ta! Mikä iha­na aja­tus! Jos­sa­kin joku nii­tä te­kee, tie­to­ko­neel­la luul­ta­vas­ti, ja sit­ten seu­raam­me kes­ki­ar­vo­ja lu­men mää­ris­tä ja tie­däm­me sen käyt­täy­ty­mi­ses­tä enem­män. Vai käyt­täy­tyy­kö lumi? Iha­nam­pi aja­tus oli­si, et­tä kar­tat teh­dään kä­sin. Joku vä­rit­täi­si hi­taas­ti suu­ren pöy­dän yl­le ku­mar­tu­nee­na suu­rel­le pa­pe­ril­le lu­mi­pei­te­kart­taa, joka päi­vä uu­des­taan. Näen tä­män ku­van: lu­mi­pei­te­kar­tan vä­rit­tä­jäl­lä on neu­le­pu­se­ro yl­lään, eh­kä ka­las­ta­ja­neu­le, ku­vas­sa on myös pu­nais­ta (eh­kä hä­nel­lä on pu­nai­nen pipo) ja pöy­däl­lä ole­van lu­ku­lam­pun va­los­sa hän vä­rit­tää kart­taan­sa. Tämä ei tie­ten­kään ole tot­ta, sil­lä täs­sä­hän ei pi­dem­män pääl­le oli­si mi­tään jär­keä.

Sa­nat rau­hoit­ta­vat: tääl­lä on ai­kaa ha­vain­noi­da sää­tä, tuu­lien suun­tia, kor­ke­a­pai­nei­ta, lu­men lei­jun­taa. Ter­ro­ris­tit aja­vat re­koil­laan, mut­ta tääl­lä on läm­min­tä ja tääl­lä on lau­haa, voim­me ja eh­dim­me vie­lä huo­leh­tia ar­jen ru­tii­neis­ta.

Sama loh­dul­li­suus on aa­muis­sa. Ra­dio pääl­le kel­lo 7.15, hi­taat ja rau­hal­li­set aa­mu­sä­ve­let sol­ju­vat, verk­kai­nen ää­ni pi­tää har­taut­ta, ai­ka­merk­ki pii­pah­taa. Sen jäl­keen voi­daan pu­hua pa­ho­ja asi­oi­ta, mut­ta sil­ti on vie­lä ai­kan­sa aa­mu­mu­sii­kil­le, lem­peil­le sa­noil­le, hi­taal­le he­rää­mi­sel­le.

Ul­ko­na lei­juu lumi, ei­len sa­toi kaa­ta­mal­la koko päi­vän. Täs­tä­kin riit­tää mi­nul­le iloa: säät vaih­te­le­vat niin pal­jon, et­tä voin käyt­tää ai­kaa­ni häm­mäs­te­lyyn: On kyl­lä kar­mea keli! Pak­kas­ta on lu­vat­tu ja nyt sa­taa lun­ta, mi­ten tämä on mah­dol­lis­ta!

Jos­sa­kin joku saa taas vä­rit­tää lu­mi­pei­te­kart­taa.

MariaHyväri
Keinun sanojen virrassa. Luen ja kirjoitan paljon; työtäni opettajana olen tehnyt näiden asioiden parissa. Ihmiselämän kipu ja kauneus kiehtovat. Tunnelmat ja tapahtumat jäsentyvät minulle kirjoittamisen myötä. Nautin hiljaisesta elämästä. Värien kauneudesta, kesätuulessa kuivuvista pyykeistä, syksyn lehdistä asfaltilla. Rauhallisista kahvihetkistä, pohdiskelevista keskusteluista, lapsen katseesta ihmeiden äärellä. Minulle voi lähettää palautetta sähköpostiini maria.hyvari@gmail.com
21.11.2024

Minä odotan Herraa kuin vartijat aamua, hartaammin kuin vartijat aamua. Ps. 130:6

Viikon kysymys