Kirjoittamisen iloni alkoi 6-vuotiaana, kun sain punakantisen muistikirjan. Sen sivuille raapustin juuri lukemaan oppineen taidoillani pieniä kertomuksia ja päiväkirjatyyppistä kerrontaa. Sen jälkeen on tullut monia muitakin vihkoja, mutta tuo punakantinen on jäänyt erityisesti mieleeni. Olen tyytyväinen, että jouduin kirjoittamaan käsin; vanhoista vihkoista voin seurata myös kasvamistani. Kakkosluokkalaisena kirjoitin täsmällisesti, jokainen kirjain törötti viivoilla juuri omalla paikallaan. Kolmasluokkalaisena tein y-kirjaimista erityisen pulleita, ja kun olin 12-vuotias, näytti olevan muotia tavoitella käsialaan tietynlaista lennokkuutta.
11-vuotiaana kirjoitin pitkän kertomuksen. Se sijoittui Lontooseen ja kertoi venäläisestä säveltäjästä ja hänen tuttavaperheestään. Onneksi vasta myöhemmin kuulin kirjoittamisohjeen, että kannattaa kirjoittaa asioista, joista tietää. En ole koskaan käynyt Lontoossa enkä liioin tunne venäläisten säveltäjien sielunmaisemaa. (Kun nyt luen tuota kertomustani, voin tunnistaa siitä ajatuksia, joita tuossa iässä pohdin. Kirjoittaessani en vielä ymmärtänyt, että omasta itsestänikin lontoolaisissa maisemissa kirjoitin.)
Kirjoittaminen tekee hyvää meille kaikille. Se selviää nopeasti, jos etsii tietoa kirjoittamisen hyödyistä. Päiväkirjatyylisestä kirjoittamisesta voi olla arvaamattoman paljon iloa ja apua! Kirjoittamisen tarkoitus on esimerkiksi järjestää ajatuksia; siksi ei ole merkitystä sillä, vaikka jokin pilkku tai yhdyssana unohtuu. Kirjoittaminen on mahdollista meille kaikille, sen voi oppia. Kun pelaa jääkiekkoa neljä tuntia päivässä, oppii todennäköisesti taitavaksi kiekkoilijaksi. Kun soittaa pianoa joka päivä, oppii todennäköisesti taitavaksi soittajaksi. Kun kirjoittaa säännöllisesti, oppii sujuvaksi kirjoittajaksi. Valkoinen paperi ei pelota, koska voi luottaa, että sen saa täytettyä sanoilla.
Kirjoittaminen jäsentää ja säätelee tunteita. Suru asettuu aaltojen keinunnaksi, kun sen sanoittaa paperille. Voin laskeutua aalloille makaamaan, siedän olotilan, vaikka suolainen merivesi aalloista välillä roiskuukin ja nostaa yhä kyyneleet silmiin. Sähisevin raivo talttuu, kun yritän kirjoittamalla tavoittaa siitä olennaisen. Kirjoittaminen on ukkosenjohdatin: se taittaa terävimmät piikit voimakkailta olotiloilta.
On taianomaista, että sopivasti järjestetyistä kirjaimista syntyy sanoja ja niistä suuria kertomuksia. Nuo sanat voivat rakentaa todentuntoisen maailman, jota ei oikeasti ole olemassa. Ne voivat liikuttaa itkuun asti. Ne voivat sanoittaa mielemme sisältä jotakin sellaista, johon puhutut sanat eivät koskaan pysty. Minun sisälläni on asioita, jotka taipuvat vain kirjoitettaviksi. Ja kun kirjoitan, katselen niitä kauempaa ja alan nähdä yhteyksiä. Kirjoittaessa voin nähdä omaa kehityskaartani. Lohdullista on se, että vielä aikuisenakin voi edetä kehityksessä. Pelottavaa on se, että kirjoittamisen myötä on niin paljas. Tällainen olen.
Kirjoittaminen opettaa itsestä ja maailmasta, järjestää ajatuksia ja ilmiöitä, lohduttaa. Aina ei ole tarpeen kirjoittaa vain äärimmäisistä tunteista, vaan tavallinen tylsä arkikin taipuu tekstiksi. Kun sitä aikojen päästä lukee, se ei tunnu yhtään tylsältä. Olen kiitollinen, että olen kirjoittanut niin paljon muistiin: muistikirjoihin, vihkoihin, blogeihin, kännykän muistioon. Monet asiat, tunnelmat ja olotilat olisivat muuten unohtuneet.
Viime aikoina minua ovat ilahduttaneet nämä viimekeväiset ajatukset, joiden herättäjinä toimivat pajunkissat ja Ilmatieteen laitoksen termi lumipeitekartta.
11.4.2017
Perjantaina aloitimme virpomisoksakoristelut. Pienin ei meinannut pysyä nahoissaan, kun puhuin pajunkissoista.
– Täällä on emo! hän huusi.
– Nämä ei oo vielä kuoriutunut.
Kissaemo siinä oksallaan nukkui pienet kuoriutumattomat kissanpennut vierellään. Kun niitä silitti, ne olivat niin pehmeitä, pehmeitä. Lauloin lapselle yhtä kauneinta tuntemistani lauluista Uinu paju pienoinen. Pajunkissat ovat jotakin ihmeellisen ihanaa, samalla tavalla herttaisia kuin kissankäpälät, joita pienenä katselin kesämökin peltotien varrella.
Olen lukenut. Jos miettii synkkiä, auttaa, kun lukee esimerkiksi tällaista:
"Ilmatieteen laitos tuottaa päivittäisiä satelliittihavaintoihin pohjautuvia lumipeitekarttoja. Havaintoaikasarjat kertovat lumen sulannan keskimäärin aikaistuneen."
Lumipeitekartta! Mikä ihana ajatus! Jossakin joku niitä tekee, tietokoneella luultavasti, ja sitten seuraamme keskiarvoja lumen määristä ja tiedämme sen käyttäytymisestä enemmän. Vai käyttäytyykö lumi? Ihanampi ajatus olisi, että kartat tehdään käsin. Joku värittäisi hitaasti suuren pöydän ylle kumartuneena suurelle paperille lumipeitekarttaa, joka päivä uudestaan. Näen tämän kuvan: lumipeitekartan värittäjällä on neulepusero yllään, ehkä kalastajaneule, kuvassa on myös punaista (ehkä hänellä on punainen pipo) ja pöydällä olevan lukulampun valossa hän värittää karttaansa. Tämä ei tietenkään ole totta, sillä tässähän ei pidemmän päälle olisi mitään järkeä.
Sanat rauhoittavat: täällä on aikaa havainnoida säätä, tuulien suuntia, korkeapaineita, lumen leijuntaa. Terroristit ajavat rekoillaan, mutta täällä on lämmintä ja täällä on lauhaa, voimme ja ehdimme vielä huolehtia arjen rutiineista.
Sama lohdullisuus on aamuissa. Radio päälle kello 7.15, hitaat ja rauhalliset aamusävelet soljuvat, verkkainen ääni pitää hartautta, aikamerkki piipahtaa. Sen jälkeen voidaan puhua pahoja asioita, mutta silti on vielä aikansa aamumusiikille, lempeille sanoille, hitaalle heräämiselle.
Ulkona leijuu lumi, eilen satoi kaatamalla koko päivän. Tästäkin riittää minulle iloa: säät vaihtelevat niin paljon, että voin käyttää aikaani hämmästelyyn: On kyllä karmea keli! Pakkasta on luvattu ja nyt sataa lunta, miten tämä on mahdollista!
Jossakin joku saa taas värittää lumipeitekarttaa.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys