Ke­vät­juh­la­päi­vä­nä mei­naan ai­na pa­kah­tua. Lap­sil­la on to­dis­tuk­set ja ku­kat kä­sis­sään, ilo ja hai­keus aal­toi­le­vat sa­mal­la ker­taa. Kun van­hin lap­se­ni lo­pet­ti ai­koi­naan es­ka­ri­vuo­ten­sa – iha­nan, lem­pe­än, rau­hal­li­sen vuo­den – ajat­te­lin, et­tei mi­tään sel­lais­ta voi enää tul­la. Mut­ta myö­hem­min olen on­nek­si op­pi­nut, et­tä tu­lee uu­sia ke­väi­tä, uu­sia syk­sy­jä, uu­sia ilo­ja, ai­na uu­den­lai­set hai­keu­det. Ke­sän jäl­keen kaik­ki al­kaa taas alus­ta. Tu­lee uu­sia kas­va­mi­sen vuo­sia, uu­sia ih­mis­suh­tei­ta, jois­ta osa py­syy mu­ka­na ja osa kul­kee kul­tai­si­na lan­koi­na men­nee­seen.

Kou­lu ja ai­kui­set, jot­ka vä­lit­tä­vät lap­sis­ta, ovat tär­kei­tä. Koh­taa­mi­set opet­ta­jien kans­sa ovat mo­nes­ti niin mer­ki­tyk­sel­li­siä, et­tei­vät ne unoh­du. Taas vuo­den olet­te pi­tä­neet las­ta­ni kä­des­tä, hy­myil­leet yh­des­sä, loh­dut­ta­neet kur­ja­na het­ke­nä. Tie­dän, et­tei mi­kään kuk­ka tai esi­ne kor­vaa sitä tun­net­ta, jota olet­te voi­neet an­taa lap­sel­le ja koko per­heel­le. Par­haim­mil­laan koh­taa­mi­nen on sitä, et­tä ojen­nam­me kä­tem­me, tar­tum­me myös aja­tuk­sis­sa toi­siim­me, olem­me yh­des­sä ih­mi­siä. Mis­sään ei elä­mä so­li­se kuu­lu­vam­min kuin kou­lu­jen lie­peil­lä. Kun is­tun jou­lu- tai ke­vät­juh­lis­sa, unoh­dan pu­heet syr­jäy­ty­mis­vaa­ras­ta ja han­ka­lis­ta lap­sis­ta: niin iha­nia kaik­ki kou­lu­lai­set ovat lau­lu- ja ru­no­e­si­tys­ten­sä kans­sa, täyn­nä ko­hi­se­vaa, luot­ta­vais­ta elä­mää.

Pa­kah­dun myös syk­syn en­sim­mäi­se­nä kou­lu­päi­vä­nä! Sii­nä on sa­maa tun­tei­den run­saut­ta kuin ke­vät­juh­la­päi­väs­sä. Syk­sy on uu­sien al­ku­jen het­ki. Täs­sä aa­mus­sa on vii­ni­mar­jo­jen kir­peys ja kar­vi­ais­mar­jo­jen ma­kea kyp­sy­mi­nen. Tämä aa­mu kie­tou­tuu osak­si men­nei­tä kou­lu­na­loi­tu­saa­mu­ja. En­sim­mäi­se­nä kou­lu­päi­vä­nä tiet ovat täyn­nä kou­luun pyö­räi­le­viä, jän­nit­ty­nei­tä lap­sia – ja ai­kui­sia hei­dän vie­rel­lään. Pon­na­rei­ta, lip­pik­siä, kan­kei­ta rep­pu­ja, tie­tyn­lai­sia ten­na­rei­ta, eka­luok­ka­lai­sil­la ka­pe­at ja­lat ja nii­den pääs­sä isot lenk­ka­rit (tämä lii­kut­taa mi­nua: oma tyt­tö ka­pei­ne fark­ku­jal­koi­neen, joi­den pääs­sä vie­lä tah­rat­to­mat, pul­le­at lenk­ka­rit).

Lap­sen saat­te­le­mi­nen eka­luo­kan al­kuun on van­hem­mal­le ai­na eri­tyi­nen teh­tä­vä: pit­kä kou­lu­jak­so on al­ka­mas­sa, ai­ka­tau­lut muut­tu­vat yh­teis­ten lo­mien mu­kaan ryt­mi­te­tyik­si ja lap­sen maa­il­ma laa­je­nee rei­lus­ti ko­din ul­ko­puo­lel­le. Muis­tan, kun ai­koi­naan tu­tus­tuin lap­se­ni kans­sa il­ta­päi­vä­ker­hoon, jos­sa hän viet­ti ai­kaan­sa kou­lu­päi­vän jäl­keen. Kaik­ki siel­lä näyt­ti hy­väl­tä: vä­ri­ky­nät pur­keis­saan, ti­la­vat huo­neet, mo­ni­puo­li­nen vä­li­pa­la­lis­ta.

Lap­si vie­rel­lä­ni kul­ki hil­jaa, ei pu­hu­nut kuis­kaus­ta kuu­lu­vam­min. Pi­din kät­tä­ni hä­nen har­ti­oil­laan ja oh­ja­sin kul­kua huo­nees­ta toi­seen. Si­li­tin lap­se­ni hiuk­sia, niis­sä oli jo­kin kum­mal­li­nen möyk­ky nis­kas­sa. Sil­loin 7-vuo­ti­as ru­tis­ti sil­män­sä il­ki­ku­ri­seen il­mee­seen. "Mitä?" minä ky­syin. "Minä vain si­li­tän, ei muu­ta." "No mä leik­ka­sin aa­mul­la hiuk­sia pi­hal­la, kun oli niin kuu­ma." Kat­soin tar­kem­min. Nä­kö­jään: ot­sal­ta oli läh­te­nyt tuk­ko, sa­moin nis­kas­ta. Eh­kä hiki hel­pot­ti sen jäl­keen. Seu­raa­va­na päi­vä­nä kel­lo 13 jäl­keen omis­sa töis­sä­ni mi­nun kes­kit­ty­mis­ky­ky­ni her­paan­tui, otin pu­he­li­men kä­tee­ni ja soi­tin il­ta­päi­vä­ker­hon oh­jaa­jal­le, et­tä on­ko muu­an ko­lo­hiuk­si­nen poi­ka il­maan­tu­nut sin­ne. En­sim­mäis­tä ker­taa, yk­sin, pyö­räl­lä sa­dan met­rin pääs­tä kou­lu­päi­vän­sä päät­teek­si.

Kou­lun pi­hal­la on pal­jon ki­veä. Sei­nä ko­ho­aa kor­ke­al­le ja se on ko­ko­naan ki­vi­nen. Maa las­ten jal­ko­jen al­la on ko­vaa, har­maa­ta as­falt­tia. Mut­ta sii­nä vä­lis­sä on pal­jon peh­me­ää: sa­dat kou­lu­lai­set lap­sen peh­meys ole­muk­ses­saan. Ja sit­ten siel­tä kym­me­nien, sa­to­jen kes­kel­tä kä­ve­lee yk­si, joka on mi­nun. Se on pie­ni. Ja­lat ovat pie­net, sel­kä on pie­ni, mut­ta se kan­taa jo suur­ta rep­pua. Mi­nun rin­nas­sa­ni tun­tuu jo­ta­kin: pu­ris­tus ja le­pa­tus yh­tä ai­kaa. Lii­ku­tus. Hel­lyys. Ru­kous: var­je­le tä­tä­kin las­ta kou­lu­tiel­lä.