Pappani kuoli toissa syksynä. Vanhan ihmisen kuolema on haikea asia; ajatuksen tasolla se on helppo ymmärtää, mutta lopullinen ero riipaisee silti aina. Me emme ole joutuneet luopumaan nuorista ihmisistä, joiden elämänlanka katkeaa silloin, kun lasten askeleet ympärillä ovat joutuisat ja elämä kohisee kaikin tavoin. Me emme ole joutuneet luopumaan vauvanupuista, joiden kukka ei koskaan avaudu lapsuuden kukoistukseen asti. Joku joutuu luopumaan silloinkin, ja ne erot ovat vaikeinta kestää.
Papan toiseksi viimeiseltä joululta muistan, miten säikähdin hänen ohenevia hartioitaan. Hän oli aina ollut riski työmies: kuin mänty, vakaa ja suora suomalainen puu. Yhtäkkiä hartianseutu flanellipaidan alla olikin kaventunut, luut koholla kankaan alla. Tuli sitten viimeinen syksy, ja pappa kaatui kuin suuri puu, kun myrsky iski sydämeen. Surin, ettei hän nähnyt enää niitä syysmaisemia: viimeisiä kullanhohtoisia heiniä, joutsenten lentoa – syksyn ja kaipauksen kauniita lintuja. Mutta ne olivat meidän ajatuksiamme ja meidän suruamme: kuollut ei enää tunne tai kaipaa mitään. Kaikki merkitykset lakkaavat.
Kun pappa kuoli, vaikenivat myös monet vanhat tarinat 1930-luvulta tälle vuosituhannelle, vaipui tuttu askellus kodin käytävällä. Iäkkään ihmisen kuolema poistaa suvun historian muistista kokonaisia vuosikymmeniä pois. Vielä saan silmieni eteen kuviteltua papan hahmon mummolan huoneisiin kulkemaan, mutta miten kauan sellaiset mielikuvat säilyvät, kun en saa niille enää todellisuudessa vahvistusta.
Parhaimmillaan lapsen ja isovanhemman suhde on lempeä ja lämmin, sillä siinä ei ole jännitteitä, joita lapsen ja vanhemman välillä saattaa olla. Rakkaus kurottuu sukupolvesta toiseen. Vanha ihminen opettaa elämään tässä hetkessä. Ei ole väliä maailman tapahtumilla, katkeamattomalla uutisvirralla kaikista maan ääristä asti. Tärkeää on se, että olemme samassa huoneessa, kuuntelemme, puhumme vain hieman, sillä kuuntelu on tärkeintä vanhojen luona.
Luopumisen ajatukset tulivat mieleeni, kun tapasin kesällä toisen mummuni, yli 90-vuotiaan. Askel oli lyhentynyt viimekertaisesta, muisti ei yltänyt enää kovin kauaksi. Hassu, rakas mummu: hän pakkasi kylässä yhden kahvimukin yöpöydältä käsilaukkuunsa ja kyseli kyselemästä päästyään: ”Onko ne lääkkeet mukana? Joko minä otin lääkkeet?” vaikka oli nielaissut ne juuri kymmenen minuuttia aiemmin. Hän istui ja seurasi, kuinka puhe huoneessa aaltoili hänen ohitseen, monet kertomukset tästä elämästä, suviseuroista, tavallisista päivistä.
Mummu ei enää keskusteluun ehtinyt tarttua, vaikka vielä pari vuotta sitten hänellä oli paljon asiaa. Pihalla lähtiessään hän vilkutti verkkaisesti hymyillen: ”Käykää, jos ohi ajatte!” Pieni ihminen, vuosikymmenten paino kehossaan, vanha nainen ja pikkutyttö yhtä aikaa. Kirkkaat, hiljaiset vedet ovat tehneet pesää sisälleni. Kaikki menneiden tapaamisten hetket välkkyivät kallisarvoisina mielessäni. Muistisairaan kohdalla luopuminen alkaa, kun tuttu ihminen lipuu kauemmaksi. Pidämme yhä hänestä kiinni ja hän meistä, mutta ote irtautuu hiljalleen ja hän erkanee omaan maailmaansa, jossa unohdus on alkanut.
Aika kulkee ohitsemme ja lävitsemme, vuodet ja vuosikymmenet vaihtuvat. Olemme omalla paikallamme sukupolvien ketjussa. Ketjun edelliset osat kutoutuvat hienonhienoina säikeinä omiimme. Kun ennalta määrätty aika on täysi, on päästettävä lopullisesti irti. Ei ole hätää, kun lähtijän sielussa on rauha.
Jäähyväiset on tavattoman kaunis ilmaisu. Jää hyvästi. Jätämme sinut kaiken hyvän ympäröimäksi.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys