Olen itkijänainen. Tai oikeastaan liikuttuja, jolle kauniit asiat nostavat palan kurkkuun. Elämän hyvät ja haikeat tapahtumat vaikuttavat niin syvästi, että suojaukset murtuvat kerta toisensa jälkeen.
Mitä itken?
Liikutun, kun ekaluokkalainen laulaa laulua Aapisestaan hartaasti keskittyen: ”Tavataan tuolla alla Piilopuun, Vaapukkametsään kaveriksi tuu! Tavataan tuolla! – Se on salaisuus. Ystäviä ollaan aina!” Uudet, ihmeelliset maisemat ovat koulun aloittamisen myötä auenneet. Elämä, kohtelethan hellästi tätäkin lasta!
Liikutun, kun seison hämärtyvässä kesäillassa pihalla. Erilaiset vihreän sävyt laskostuvat ympärilläni, ajan vuosituhantinen humina on kaiken taustalla, minä ja me olemme tässä omalla paikallamme, maailma on niin kaunis ja ihmeellinen! Elämän värit hengittävät voimakkaasti lävitseni. Ne ovat kirkkaita ja ronskeja kuin lapsen siveltimestä kankaalle räiskittyjä. Ilo pursuaa, murhe aaltoilee, tuska raatelee, onni säkenöi. Kaikki maailman sävyt heijastuvat ympärilläni, kertautuvat, kertautuvat. Purppura ja oranssi, okra ja taivaansininen – heleät auringonlaskut, savuntuoksut syysillassa, pakkasen puna taivaanrannassa. Ja murhe: pakomatkoillaan suuriin meriin hukkuvat pienokaiset, ratapenkoille kiipeävät, yksinäisten huudot, jotka hukkuvat mustuuteen. Välillä on suljettava silmät, jotta kaiken täyteys ei tukehduta minua.
Jumalanpalveluksessa joudun nieleskelemään kyyneleitä, kun lauletaan virsikirjan numero 979: ”Tulkoon tie sinua vastaan, olkoon tuuli aina myötäinen, päivä poskillesi paistakoon, sade pelloillesi virratkoon. Ja kunnes kohdataan, elämäsi jääköön käsiin Jumalan.” Itkettävän kauniita ajatuksia, niin kaunis rukous!
Itkulla on oma aikansa – se ajatus on merkattu kauan sitten jo Saarnaajan kirjaan: ”Kaikella on määräaika, ja aikansa on joka asialla taivaan alla. - - Aika on itkeä ja aika nauraa. Aika on valittaa ja aika hypellä.” Itku on tärkeää. Itkua ei voi teeskennellä, mutta naurun voi. Itku on viestintuoja sisimmästä: on surun, luopumisen tai haikeiden muistojen aika. On väsymyksen, pettymyksen tai epäoikeudenmukaisuuden tuoma itku. Itku yhdistää ihmisiä. Se on ihmisen puhetta toiselle ihmiselle; elämän alkumetreillä vauvan itku kertoo hoitajalle elintärkeitä viestejä nälästä tai epämukavasta olosta. Isompanakin itku on viesti: minulla on paha mieli, auta minua. On arvokasta, kun toinen kuulee itkun, sillä yksin kaikki on vaikeampaa.
Itku ei kuitenkaan taida olla aivan yksiselitteinen asia. Mieleeni jäi jokin lehtijuttu, jonka mukaan huonosti voivat itkevät paljon. Itkuherkkyys voi liittyä esimerkiksi masennusoireisiin. Nykyisessä tarkasti kontrolloidussa maailmassa itkevä ihminen voi olla outo näky, koska itku on tietyllä tavalla hallitsematon tunteenpurkaus. Jostakin olen poiminut talteen seuraavat ajatukset: ”Surun näyttämiseen liittyy usein häpeää. Pyydämme anteeksi, jos itkemme muiden nähden. Surun näyttäminen paljastaa meistä jotakin hyvin henkilökohtaista.” Välillä minunkin on padottava itkua, en voi ryöpsähdellä joka paikassa. Silloin ajattelen kauppojen kylmiä bonuskorttijärjestelmiä tai kirjaston lainausautomaattia – jotakin mahdollisimman etäistä ja teknistä. Harmillisinta on, jos ihmisen itku on toisille naurun asia.
”Tässä sitä taas ulistaan, on tämä yhtä märinää.” Myötätuntoisessa ja ymmärtävässä ilmapiirissä itkuun voi toisinaan onneksi suhtautua lempeän hyväntuulisesti ja käyttää lempinimiäkin. Sitten itku jo haihtuukin, kun saa yhdessä jakaa viestiä, jonka kyyneleet ovat sisimmästä nostaneet.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys