Het­ki on jää­nyt kirk­kaa­na mie­lee­ni. Kat­son ta­tuo­i­tu­ja ja lä­vis­tet­ty­jä nuo­ria ja ajat­te­len, et­tä mi­nul­la ei ole mi­tään yh­teis­tä hei­dän kans­saan, eläm­me täy­sin eri­lais­ta elä­mää. Heti kun olen aja­tel­lut aja­tuk­sen lop­puun, säi­käh­dän it­se­ä­ni: opet­ta­ja­na minä en saa en­kä voi aja­tel­la näin. Pe­ruu­tan mie­les­sä­ni, alan kat­soa nuo­ria uu­del­leen hi­taas­ti kas­vot ker­ral­laan. Jo­kai­sen koh­dal­la ajat­te­len: sinä olet iha­na, sinä olet iha­na, sinä olet iha­na. Mi­nua al­kaa it­ket­tää, sii­nä kes­kel­lä hä­lyis­tä kou­lun käy­tä­vää.

Yh­täk­kiä näen hei­dät ai­van uu­des­sa va­los­sa, ker­ran syn­ty­nei­nä pie­ni­nä tyt­töi­nä ja poi­ki­na, ta­val­li­si­na lap­si­na, jot­ka nyt kuo­hu­en­kin käy­vät tätä nuo­ruu­den vai­het­taan läpi. Tämä ko­ke­mus on yk­si vai­kut­ta­vim­mis­ta op­pi­tun­neis­ta, joi­ta olen elä­mäs­sä­ni saa­nut käy­dä. Ul­ko­nä­kö ei ker­ro ih­mi­sen si­sin­tä, joka on lo­pul­ta kai­kil­la mel­ko sa­man­lai­nen. Kai­kis­ta kar­hein ole­mus voi tar­vi­ta eni­ten si­li­tys­tä.

Mat­kus­tan pie­nen lap­sen ja rat­tai­den kans­sa lin­ja-au­tol­la. Py­säk­ki lä­hes­tyy ja tie­dän tar­vit­se­va­ni apua, jot­ta saan rat­taat ulos por­tai­ta pit­kin. Kat­se­len ym­pä­ril­le­ni ja yri­tän aa­vis­tel­la, kuka lä­hel­lä ole­vis­ta eh­kä aut­tai­si. Tuo ei ai­na­kaan, mie­tin syn­kän­nä­köi­sen nah­ka­tak­ki­mie­hen koh­dal­la. Lin­ja-au­to py­säh­tyy, ja alan lii­ku­tel­la rat­tai­ta ovea koh­ti. Nah­ka­tak­ki­mies tu­lee pyy­tä­mät­tä nos­ta­maan rat­tai­tam­me.

– Näis­tä au­tois­ta on to­del­la han­ka­la pääs­tä ulos, olen sen huo­man­nut omien las­ten kans­sa liik­ku­es­sa, mies sa­noo.

Olen omis­ta en­nak­ko­luu­lois­ta­ni edel­leen niin häm­men­ty­nyt, et­tä saan vai­voin än­ky­tet­tyä kii­tok­set. Toi­nen op­pi­tun­ti täs­mäl­leen sa­mas­ta ai­hees­ta: ul­ko­nä­kö ei ker­ro ih­mi­sen si­sin­tä.

Olen miet­ti­nyt näi­tä ky­sy­myk­siä usein ja joka päi­vä saan ope­tel­la sa­maa asi­aa. Op­pi ei mei­naa men­nä pe­ril­le, vaan mie­li on hel­pos­ti ra­ken­ta­mas­sa ai­tauk­sia ja lo­ke­roi­ta, joi­hin eri­lai­set ih­mi­set voi hel­pos­ti la­ji­tel­la. Tämä lie­nee ih­mi­sen pe­rus­toi­min­to­ja, jot­ta maa­il­ma oli­si hel­pom­pi jä­sen­tää ja kä­sit­tää, mut­ta vä­lil­lä la­jit­te­lus­ta on enem­män hait­taa kuin hyö­tyä.

– Usein ko­ros­te­taan sitä, kuin­ka us­ko­vai­si­na ol­laan vie­rai­ta ja muu­ka­lai­sia. Sa­mal­la oli­si tär­keä ol­la luo­mat­ta raja-ai­to­ja sin­ne, mis­sä nii­tä ei ole. Ih­mi­si­nä olem­me Ju­ma­lan luo­mi­na yh­tä ar­vok­kai­ta ja kaik­ki tu­lee koh­da­ta kun­ni­oit­ta­en ja ar­vos­ta­en, tii­vis­ti eräs lä­hei­se­ni näi­tä miet­tei­tä.

Ul­koi­ses­ta ole­muk­ses­ta, pu­heen­par­res­ta, pu­keu­tu­mi­ses­ta tai aja­tus­ten pää­i­de­o­lo­gi­ois­ta huo­li­mat­ta mo­net ih­mi­se­nä ole­mi­sen sei­kat ovat meis­sä sa­mo­ja. Se, et­tä saa ruo­kaa, peh­me­än vuo­teen jos­sa nuk­kua, lä­hei­siä ym­pä­ril­le, jon­kun joka kuun­te­lee, jon­kun jol­le ju­tel­la – sa­mo­ja pe­ru­sa­si­oi­ta me kai­paam­me iäs­tä tai asuin­pai­kas­ta riip­pu­mat­ta. ”Em­pa­tia he­rää, kun löy­tyy se, mi­ten olem­me sa­man­lai­sia, ei sil­loin, kun kes­ki­tym­me sii­hen, mikä mei­tä erot­taa”, kir­joit­taa Kat­ri Saa­ri­ki­vi Ylen ko­lum­nis­saan.

Toi­si­naan koen sy­vää yh­teyt­tä ai­van vie­rai­den ih­mis­ten kans­sa. Ker­ran kir­kos­sa edes­sä­ni is­tui van­ha mies, jon­ka pään asen­to toi mie­lee­ni pa­pan, jon­ka tut­tua har­ti­an­seu­tua en voi enää näh­dä. Tun­sin ih­meel­li­sen läm­pi­män lii­ku­tuk­sen; oli­si teh­nyt mie­li ko­put­taa tuo­ta mies­tä ol­kaan sii­nä kirk­kaan sun­nun­tai­au­rin­gon lois­ta­es­sa kir­kon si­sään ja kuis­ka­ta: ”Sinä muis­tu­tat mei­dän pap­paa.” En teh­nyt niin, ajat­te­lin vain. Tuo van­ha mies sai is­tua vie­lä vai­mon­sa vie­res­sä sa­mal­la pen­kil­lä.

Ker­ran is­tuim­me mie­he­ni kans­sa ho­tel­lis­sa aa­mi­ai­sel­la. Kat­se­lin ym­pä­ril­le­ni. Oli ur­hei­li­joi­ta (kuu­lin pe­li­muis­to­ja ja lä­hel­tä piti et­tä voi­tet­tiin -ti­lan­tei­den ker­taa­mis­ta), lap­si­per­hei­tä, nuo­ria, fark­kuih­mi­siä, rou­via peh­me­äs­tä vil­las­ta teh­dyis­sä vii­tois­saan, kam­mat­tu­ja hiuk­sia ja hiuk­sia, jot­ka oli­vat jää­neet unen jäl­jil­tä ta­ka­rai­vol­le lyt­tyyn. Hen­ki­lö­kun­taih­mi­nen, jon­ka teh­tä­vä­nä oli huo­leh­tia, et­tä kym­me­net ih­mi­set sai­vat pöy­tään­sä oman aa­mu­kah­vi­kan­nun, ei eh­ti­nyt käy­dä mei­dän luo­na, kun haim­me jo kah­via. "Voi, tekö et­te eh­ti­neet saa­da kan­nua", hän pa­hoit­te­li ys­tä­väl­li­ses­ti, vaik­ka oli huo­leh­ti­nut jo mo­nis­ta muis­ta. Sa­noin mie­hel­le­ni, et­tä kat­so, mi­ten ih­mi­set ovat ta­val­li­sia ja ys­tä­väl­li­siä!

Kat­se­lin ih­mis­ten kas­vo­ja ja tun­sin taas sen: poh­jim­mil­taan meis­sä on pal­jon sa­maa, meis­sä ilon ja ikä­vän lap­sis­sa, jot­ka olem­me täs­sä puu­ro- ja he­del­mä­lau­tas­tem­me ää­rel­lä miet­ti­mäs­sä.

Teks­tis­sä käy­tet­ty läh­tee­nä Kat­ri Saa­ri­ki­ven ko­lum­nia Tasa-ar­vois­ta yh­teis­kun­taa ei voi ra­ken­taa vain eri­lai­suu­teen kes­kit­ty­mäl­lä (Yle.fi 26.10.2018)