Avaan työ­päi­vän jäl­keen pos­tis­ta tul­leen Ko­ti­maa-leh­den. Pää­kir­joi­tuk­ses­sa kä­si­tel­lään jäl­leen su­ku­puo­li­neut­raa­lia avi­o­liit­to­la­kia kir­kon kuu­ma­na kes­kus­te­lu­nai­hee­na. Leh­den myön­tei­nen lin­ja su­ku­puo­li­neut­raa­lia avi­o­liit­toa koh­taan tu­lee sel­väs­ti esiin. Pää­toi­mit­ta­ja ar­vos­te­lee sitä, et­tä kir­kon avi­o­liit­to­kes­kus­te­lus­sa pää­huo­mio on kiin­nit­ty­nyt lii­kaa pap­pien roo­lin poh­din­taan, vaik­ka kes­ki­ös­sä on kui­ten­kin vi­hit­tä­vä ih­mi­nen. ”Kir­kos­sa pi­täi­si vie­lä enem­män kuun­nel­la nii­tä ih­mi­siä, jot­ka ovat avi­oi­tu­mas­sa sa­maa su­ku­puol­ta ole­van ih­mi­sen kans­sa ja toi­vo­vat avi­o­lii­tol­leen Ju­ma­lan siu­naus­ta kir­kol­li­ses­sa vih­ki­mi­ses­sä”, hän kir­joit­taa.

Ym­mär­rän pää­toi­mit­ta­jan hu­maa­nin aja­tuk­sen: avi­o­liit­to kos­kee toki pal­jon enem­män vi­hit­tä­vää pa­ria kuin vih­ki­toi­mi­tuk­sen suo­rit­ta­vaa pap­pia. Sil­ti jään ih­me­tel­len lu­ke­maan tuo­ta vir­ket­tä. Mie­lee­ni nou­see ky­sy­mys: Vaik­ka pap­pi siu­nai­si­kin sa­maa su­ku­puol­ta ole­vien avi­o­lii­ton, an­taa­ko Ju­ma­la siu­nauk­sen asi­al­le, jon­ka sa­nas­saan il­moit­taa syn­nik­si? Jos tuo vi­hit­tä­vä pari to­del­la ha­lu­aa saa­da elä­mäl­leen Ju­ma­lan siu­nauk­sen, ei­kö sil­loin ole kuun­nel­ta­va en­si si­jas­sa Ju­ma­laa, hä­nen sa­naan­sa, sen si­jaan et­tä kuun­nel­tai­siin ”nii­tä ih­mi­siä, jot­ka ovat avi­oi­tu­mas­sa”?

Kak­si ai­he­pii­riä, jois­ta ei tä­män päi­vän Suo­mes­sa enää juu­ri­kaan pu­hu­ta, ovat syn­ti ja Ju­ma­lan siu­naus. Kuu­li­ai­suus Ju­ma­lan tah­dol­le tuo Raa­ma­tun mu­kaan yk­si­löl­le ja koko kan­sal­le siu­nauk­sen, syn­tie­lä­mä vie sen: ”Van­hurs­kaus kan­san ko­rot­taa, mut­ta syn­ti on kan­sa­kun­tien hä­peä” (Sa­nanl. 14:34).

Moni on ny­ky­ään sitä miel­tä, et­tä Raa­mat­tua voi­daan tul­ki­ta eri ta­voil­la ja kul­loi­sen­kin ai­ka­kau­den tie­tä­myk­sen mu­kaan. Näin aja­tel­len ei siis vält­tä­mät­tä voi­da sa­noa, et­tä Ju­ma­la kat­soo sa­maa su­ku­puol­ta ole­vat suh­teet syn­nik­si. Evan­ke­lis­lu­te­ri­lai­sen kir­kon saar­nois­sa­kin nos­te­taan usein täl­lai­seen tul­kin­taan no­jau­tu­en esiin Raa­ma­tun sa­no­ma Ju­ma­lan rak­kau­des­ta ja ar­mos­ta, mut­ta ohi­te­taan koh­dat, jois­sa pu­hu­taan syn­nis­tä.

Al­le kol­men­kym­me­nen vuo­den iäs­sä olin omak­su­nut yh­teis­kun­tam­me val­lit­se­vat ar­vot, jois­ta va­paa­mie­li­syys ja su­vait­se­vai­suus oli­vat nou­se­mas­sa hy­vän ih­mi­sen kor­keim­mik­si hy­veik­si. Opis­ke­lu hu­ma­nis­ti­ses­sa tie­de­kun­nas­sa opet­ti nä­ke­mään kai­ken elä­mäs­sä suh­teel­li­se­na, yh­tä to­tuut­ta ei ol­lut, ei­kä näin ol­len yh­tä ju­ma­laa­kaan. Toi­saal­ta viih­de­kult­tuu­ri tar­jo­si kai­ken lä­vis­tä­väl­lä voi­mal­laan yh­den­lais­ta to­tuut­ta: se ko­ros­ti, ku­ten se yhä ko­ros­taa, ro­mant­tis­ta rak­kaut­ta, voi­ma­kas­ta ra­kas­tu­mi­sen en­si­tun­net­ta, oi­ke­ak­si ja puh­taak­si voi­mak­si, ”sy­dä­men ää­nek­si”, jota tu­lee kuun­nel­la. Mo­nia ame­rik­ka­lai­sia rak­kau­se­lo­ku­via näh­nee­nä olin it­se­kin niel­lyt tä­män rak­kaus­kä­si­tyk­sen täy­te­nä ja ai­no­a­na to­tuu­te­na.

Toi­nen kult­tuu­ris­sam­me yli­ko­ros­tu­neen ase­man saa­nut asia on sek­su­aa­li­suus. Se vai­kut­taa kult­tuu­ris­sam­me ole­van ih­mi­sen tär­kein pe­rus­tar­ve. Hen­ki­set ar­vot – pu­hu­mat­ta­kaan hen­gel­li­sis­tä – ovat jää­neet taka-alal­le. Kun 1800-lu­vun kir­jal­li­suu­des­sa ih­mi­ses­sä ihan­noi­tiin muun mu­as­sa si­vis­tys­tä, ja­lout­ta, hy­vää sy­dän­tä, vaa­ti­mat­to­muut­ta ja si­veyt­tä, nyt tär­kein­tä on ol­la sek­si­käs. Olen kuul­lut op­pi­lai­den­kin ar­vi­oi­van opet­ta­ji­aan sen mu­kaan, mi­ten sek­sik­käi­tä nämä ovat.

Ai­kam­me ar­vo­maa­il­maan pei­la­ten on sel­vää, et­tä eläm­me avi­oe­ro­jen kul­ta-ai­kaa: usein aja­tel­laan, et­tä kun ra­kas­tu­mi­sen tun­ne – joka tut­ki­mus­ten mu­kaan kes­tää kor­kein­taan muu­ta­man vuo­den – on ohi, on ih­mi­sel­lä täy­si oi­keus heit­täy­tyä uu­teen suh­tee­seen. On myös täy­sin sel­vää, et­tä sa­maa su­ku­puol­ta ole­vil­la kat­so­taan ole­van oi­keus ro­mant­ti­seen rak­kau­teen ja sek­su­aa­li­suu­ten­sa to­teut­ta­mi­seen. Ajas­sam­me, jos­sa eroot­ti­set mai­nos­ku­vat, mu­siik­ki­vi­de­ot ja elo­ku­vat jat­ku­vas­ti tar­jo­a­vat vi­rik­kei­tä ih­mi­sen sek­su­aa­li­suu­del­le, aja­tus elä­mäs­tä il­man sek­su­aa­li­suu­ten­sa to­teut­ta­mis­ta on mah­dot­to­man kuu­loi­nen.

Kun kol­men­kym­me­nen vuo­den iäs­sä sain us­kon­nol­li­sen he­rä­tyk­sen ja aloin lu­kea Raa­mat­tua, koin tätä nyky-yh­teis­kun­nan ar­vo­maa­il­maa vas­ten suu­rek­si jär­ky­tyk­sek­si sen eh­dot­to­muu­den, jol­la Ju­ma­lan sana tyr­mää ho­mo­sek­su­aa­li­suu­den to­teut­ta­mi­sen:

He ovat vaih­ta­neet Ju­ma­lan to­tuu­den val­hee­seen, he ovat kun­ni­oit­ta­neet ja pal­vel­leet luo­tua ei­vät­kä Luo­jaa – ol­koon hän ikui­ses­ti ylis­tet­ty, aa­men. Sik­si Ju­ma­la on jät­tä­nyt hei­dät hä­pe­äl­lis­ten hi­mo­jen val­taan. Nai­set ovat vaih­ta­neet luon­nol­li­sen su­ku­puo­liyh­tey­den luon­non­vas­tai­seen, ja mie­het ovat sa­moin luo­pu­neet luon­nol­li­ses­ta yh­tey­des­tä nai­siin ja heis­sä on syt­ty­nyt himo toi­si­aan koh­taan. Mie­het ovat har­hau­tu­neet har­joit­ta­maan kes­ke­nään sää­dyt­tö­myyt­tä ja saa­vat an­sait­se­man­sa pal­kan. (Room. 1:25–27.)

Sa­mal­la eh­dot­to­muu­del­la Jee­sus tyr­mää avi­oe­ron:

Hä­nen luok­seen tuli myös fa­ri­seuk­sia, jot­ka ha­lu­si­vat pan­na hä­net ko­e­tuk­sel­le ja ky­syi­vät: "Saa­ko mies hy­lä­tä vai­mon­sa mis­tä syys­tä ta­han­sa?" Hän vas­ta­si heil­le: "Et­te­kö ole lu­ke­neet, et­tä Luo­ja alun pe­rin teki ih­mi­sen mie­hek­si ja nai­sek­si?" Ja hän jat­koi: "Sen täh­den mies jät­tää isän­sä ja äi­tin­sä ja liit­tyy vai­moon­sa, niin et­tä nämä kak­si tu­le­vat yh­dek­si li­hak­si. He ei­vät siis enää ole kak­si, he ovat yk­si. Ja min­kä Ju­ma­la on yh­dis­tä­nyt, sitä äl­köön ih­mi­nen erot­ta­ko." (Matt. 19:3–5.)

Nuo raa­ma­tun­koh­dat ei­vät mie­les­tä­ni jät­tä­neet mi­tään tul­kin­nan­va­raa. Mi­ten tä­män an­ka­ran­kuu­loi­sen Ju­ma­lan kans­sa sopi yh­teen se, et­tä hän on Raa­ma­tun mu­kaan kui­ten­kin rak­kaus? Mis­sä oli ar­mol­li­suus?

”Ju­ma­la vi­haa syn­tiä, mut­ta ra­kas­taa syn­tis­tä ih­mis­tä.” Tä­män lau­seen olen saa­nut op­pia rau­ha­nyh­dis­tyk­sen seu­rois­sa. Kun ny­ky­ään tar­kas­te­len avi­o­liit­to­kes­kus­te­lua van­hoil­lis­les­ta­di­o­lai­ses­ta nä­kö­kul­mas­ta kä­sin, en enää näe asi­as­sa sa­man­lais­ta ris­ti­rii­taa kuin ai­em­min. Van­hoil­lis­les­ta­di­o­lai­ses­sa kris­til­li­syy­des­sä ope­te­taan, et­tä kai­kil­la ih­mi­sil­lä on Ju­ma­lan luo­mi­na sama ih­mi­sar­vo, ku­kaan ei ole huo­nom­pi tai pa­rem­pi tois­ta. Toi­saal­ta kris­til­li­sen ih­mis­ku­van mu­kaan ih­mi­ses­sä asuu syn­tiin­lan­kee­muk­sen seu­rauk­se­na tai­pu­mus syn­tiin. Kaik­ki ih­mi­ses­sä ole­va ei siis ole hy­vää ja to­teu­tet­ta­vak­si tar­koi­tet­tua.

Kun ai­em­min kul­jin sään­nöl­li­ses­ti kir­kon ju­ma­lan­pal­ve­luk­sis­sa, kuu­lin siel­lä­kin pu­hut­ta­van jo­kai­sen ih­mi­sen syn­ti­syy­des­tä, mut­ta en muis­ta kuul­lee­ni pu­het­ta pa­ran­nuk­sen te­ke­mi­ses­tä. Kui­ten­kin Jee­sus it­se ke­hot­ti, Jo­han­nes Kas­ta­jan lail­la, ih­mi­siä te­ke­mään pa­ran­nuk­sen: ”Teh­kää pa­ran­nus, sil­lä tai­vas­ten val­ta­kun­ta on tul­lut lä­hel­le” (Matt. 4:17). Ei ole niin suur­ta syn­tiä, et­tei­kö sitä voi­si saa­da an­teek­si, mut­ta tätä an­teek­si­an­toa ei tule käyt­tää kui­ten­kaan ta­hal­li­ses­ti lu­pa­na syn­nin te­ke­mi­seen.

Jo­kai­sel­la ih­mi­sel­lä on omat hel­ma­syn­tin­sä – tai­pu­mus jo­hon­kin syn­tiin voi­mak­kaa­na –, ja sitä vas­taan hä­nen tu­lee tais­tel­la Ju­ma­lan sa­nan ja ar­mo­e­van­ke­liu­min voi­min. Jos ih­mi­sel­lä on tai­pu­mus tun­tea ro­mant­tis­ta ja sek­su­aa­lis­ta ve­toa sa­maa su­ku­puol­ta koh­taan, hän saa us­koa ole­van­sa ih­mi­se­nä yh­tä ar­vo­kas Ju­ma­lan luo­ma kuin muut­kin ih­mi­set. Mut­ta hä­nen ris­ti­nään on tais­tel­la tuon tai­pu­muk­sen to­teut­ta­mis­ta vas­taan.

Raa­ma­tun va­los­sa ajat­te­len, et­tä jo­kai­sel­la us­ko­vai­sel­la on oma ris­tin­sä. Jee­sus sa­noo: "Jos joku tah­too kul­kea mi­nun jäl­jes­sä­ni, hän kiel­tä­köön it­sen­sä, ot­ta­koon ris­tin­sä ja seu­rat­koon mi­nua” (Matt. 16:24). Raa­ma­tun mu­kaan syn­tiin­lan­kee­muk­sen seu­rauk­se­na mie­hen on an­sait­ta­va lei­pän­sä ”ot­sa hies­sä” ja nai­sen syn­ny­tet­tä­vä ki­vul­la (1. Moos. 3:16,19), toi­sin sa­no­en help­poa elä­mää ih­mi­sel­le ei lu­va­ta. Oli­pa ih­mi­nen per­heel­li­nen tai per­hee­tön, he­te­ro- tai ho­mo­sek­su­aa­li, elä­mään si­säl­tyy kil­voit­te­lua: las­ten vas­taa­not­ta­mi­nen Ju­ma­lan lah­joi­na niin kuin pi­dät­täy­ty­mi­nen esi­a­vi­ol­li­sis­ta suh­teis­ta­kin voi­vat ol­la kil­voit­te­lun paik­ko­ja, jot­ka ky­sy­vät pal­jon luot­ta­mus­ta Ju­ma­laan. Kui­ten­kin Jee­sus toi­saal­ta lu­paa: ”Ot­ta­kaa mi­nun ikee­ni har­teil­len­ne ja kat­so­kaa mi­nua: minä olen sy­dä­mel­tä­ni lem­peä ja nöy­rä. Näin tei­dän sie­lun­ne löy­tää le­von. Mi­nun ikee­ni on hyvä kan­taa ja mi­nun kuor­ma­ni on ke­vyt." (Matt. 11:29–30.) Us­ko­vai­set saa­vat ko­kea ih­meel­li­sel­lä ta­val­la us­ko­ni­loa kil­voit­te­lus­ta huo­li­mat­ta. Sil­lä Ju­ma­lan tah­don mu­kai­ses­sa elä­mäs­sä on siu­naus.

Opet­ta­ja­na olen huo­man­nut, et­tä kou­lu­jen ar­vo­kas­va­tuk­ses­sa on la­ki­muu­tok­sen myö­tä alet­tu ko­ros­taa ja jopa ihan­noi­da su­ku­puo­li­neut­raa­lia pa­ri­suh­det­ta. Tä­män kat­so­taan ole­van yh­den­ver­tai­suus­kas­va­tus­ta. Täl­löin sot­ke­taan mie­les­tä­ni kak­si asi­aa: toi­saal­ta kaik­kien ih­mis­ten yh­tä­läi­nen ih­mi­sar­vo ja toi­saal­ta ih­mi­ses­sä ole­vat tai­pu­muk­set, jot­ka val­lal­la ole­vas­sa ih­mis­ku­vas­sa näh­dään il­mei­ses­ti kaik­ki oi­kei­na ja to­teut­ta­mis­kel­poi­si­na, toi­sin kuin kris­til­li­ses­sä ih­mis­ku­vas­sa.

Vaik­ka yk­si­lö­kes­kei­sen kult­tuu­rim­me nä­kö­kul­mas­ta saat­taa vai­kut­taa jul­mal­ta, et­tei yk­si­lö voi seu­ra­ta kaik­kia tun­tei­taan ja viet­te­jään, yh­tei­söl­li­sem­mäs­tä nä­kö­kul­mas­ta kat­so­en asia voi näyt­täy­tyä toi­sen­lai­se­na. Esi­mer­kik­si las­ten tai hy­lä­tyn avi­o­puo­li­son nä­kö­kul­mas­ta Ju­ma­lan an­ka­rat käs­kyt al­ka­vat­kin näyt­täy­tyä to­del­li­se­na rak­kau­te­na.

Kou­lu­jen yh­den­ver­tai­suus­kas­va­tuk­ses­sa – ku­ten yh­teis­kun­nas­sam­me ylei­sem­min­kin – on pyr­ki­mys­tä myös koko su­ku­puo­len kä­sit­teen häi­vyt­tä­mi­seen. Taus­tal­la on pyr­ki­mys su­ku­puol­ten tasa-ar­voon, mikä si­nän­sä on ta­voit­tee­na hyvä ja oi­kea. Toi­saal­ta taus­tal­la vai­kut­taa myös aja­tus, et­tei ha­lu­ta lou­ka­ta sitä vä­hem­mis­töä, joka ei ole omas­ta su­ku­puo­les­taan var­ma. Ei ha­lu­ta enää mää­ri­tel­lä sel­ke­äs­ti su­ku­puol­ten mää­rää. Raa­ma­tus­sa on kui­ten­kin sel­väs­ti il­moi­tet­tu, et­tä Ju­ma­la loi ih­mi­sen ”omak­si ku­vak­sen­sa, Ju­ma­lan ku­vak­si hän sen loi: mie­hek­si ja vai­mok­si loi hän hei­tä” (1. Moos. 27). Ju­ma­la loi siis kak­si su­ku­puol­ta, jot­ka ovat yh­tä ar­vok­kai­ta – Ju­ma­lan ku­vak­si luo­tu­ja.

Mo­nis­sa fi­lo­so­fi­sis­sa suun­tauk­sis­sa ko­ros­te­taan sitä, et­tä ih­mi­nen on hy­vin pal­jon kult­tuu­rin tuo­tet­ta: aja­tuk­seem­me omas­ta su­ku­puo­les­tam­me ja sek­su­aa­li­suu­des­tam­me vai­kut­taa pait­si bi­o­lo­gia, myös ym­pä­röi­vän kult­tuu­rin tar­jo­a­mat mal­lit. Mi­ten siis käy lap­sil­le, joil­le ei tar­jo­ta sel­ke­ää ku­vaa sii­tä, kum­paa su­ku­puol­ta he ovat? Tu­lee­ko häm­men­nys li­sään­ty­mään? En­tä sek­su­aa­li­suut­taan ha­ke­va nuo­ri? Jos hä­nel­le tar­jo­taan homo- ja he­te­ro­suh­tei­ta sa­man­lai­si­na mah­dol­li­suuk­si­na, tu­lee­ko ho­mo­sek­su­aa­lien mää­rä li­sään­ty­mään, ku­ten esi­mer­kik­si an­tii­kin Krei­kas­sa, jos­sa ho­mo­suh­teet oli­vat ta­val­li­sia? Mitä eet­ti­siä on­gel­mia nou­see yh­teis­kun­tam­me rat­kais­ta­vak­si seu­raa­vak­si?

Mitä kau­em­mas loi­to­taan Ju­ma­lan sa­nas­ta, sitä mo­ni­mut­kai­sem­mak­si muut­tuu ih­mis­ten maa­il­ma omas­sa vii­sau­des­saan. Tur­val­lis­ta on­kin luot­taa sii­hen, et­tä Ju­ma­lan vii­saus ja hä­nen Sa­nan­sa, Jee­sus Kris­tus, ”on sama ei­len ja tä­nään ja ian­kaik­ki­ses­ti” (Hebr. 13:8).

Tal­vi­so­dan ai­ka­na pre­si­dent­ti Kyös­ti Kal­lio esit­ti ra­di­os­sa pit­kän, nöy­rän ru­kouk­sen Tai­vaan Isäl­le Suo­men kan­san puo­les­ta. Täs­sä sii­tä pie­ni ote: ”Lah­joi­ta kään­ty­mys syn­nin ja lait­to­muu­den teil­tä, jot­ka joh­ta­vat kan­sam­me tu­hoon. Her­ra, ar­mah­da mei­tä.”

Tuo ru­kous kuul­tiin, ja kan­saam­me siu­nat­tiin. Kun­pa Suo­men kan­sa ei hyl­käi­si tuo­ta siu­naus­ta. Kun­pa se ei hyl­käi­si Ju­ma­lan sa­naa.