Les­ken­leh­ti - sii­nä se on! Olen et­si­nyt en­sim­mäis­tä kuin vii­meis­tä toi­von­sä­det­tä. Kuol­leen maan, ha­jo­a­vien leh­tien kes­kel­tä au­ke­aa pie­ni au­rin­ko. Se jak­saa. Se he­rää uu­teen ke­vää­seen. Ja ha­lu­an us­koa, et­tä mi­nä­kin pys­tyn sii­hen. He­rää­mään tal­vi­hor­rok­ses­ta, au­ke­a­maan koh­ti au­rin­koa.

Pei­pon li­ver­rys täyt­tää leh­to­met­sän. Sii­hen yh­tyy hui­lu­mai­nen mus­ta­ras­tas. Tun­nen rin­nas­sa­ni lii­kah­ta­van. Kuin per­ho­sen sii­ven hi­pai­sun. Tänä ke­vää­nä sy­dän ei yh­dy es­toit­ta luon­non rie­muun. Se on hor­rok­ses­sa. Sil­ti jo­kin lii­kah­taa, hi­das muis­to ta­voit­taa mie­len. Läm­pö. Valo. Elä­mä.

Las­ten rie­mu. Sitä on ilo kat­sel­la. Kuin peip­po­set, tou­ko­met­ti­set met­sä­po­lul­la. Heil­lä as­kel on ke­vyt, sy­dän ke­vy­em­pi. Mies hy­myi­lee, jut­te­lee. Per­he. Oma per­he. Met­sän temp­pe­li oma­nam­me.

On py­hä­päi­vä.

Il­ta­päi­väl­lä val­mis­tau­dun seu­roi­hin läh­töön. Yk­sin. Tun­nen ka­pi­na­mie­len nou­se­van. Ju­ma­la­ni, Ju­ma­la­ni! En jak­sa enää yk­sin! En jak­sa us­koa yk­sin. En jak­sa tätä ris­ti­rii­taa kah­den rak­kaim­man aar­tee­ni vä­lil­lä: per­heen ja us­kon. Kum­paa­kaan il­man en voi elää, mut­ta pa­la­set ovat yh­teen so­pi­mat­to­mat. En saa nii­tä mah­tu­maan yh­teen. Isä au­ta! Si­nul­le ei mi­kään ole mah­do­ton­ta.

Mi­nul­la on keit­ti­ö­vuo­ro. Mi­nun on vai­kea hy­myil­len ter­veh­tiä si­sa­ria. Aloi­tan lei­pien teon mie­li jäh­me­ä­nä. Seu­ra­pu­he al­kaa, kuun­te­lem­me sitä kai­ut­ti­mis­ta keit­ti­ön puo­lel­la. Vaih­dam­me työn­te­on lo­mas­sa aja­tuk­sia. Rin­nan jää al­kaa ra­koil­la.

– "Kei­tä nämä val­ke­a­vaat­tei­set ovat?" ky­sy­tään Il­mes­tys­kir­jas­sa. "Nä­mät ovat ne, jot­ka suu­res­ta vai­vas­ta tu­li­vat", tai ku­ten uu­des­sa kään­nök­ses­sä sa­no­taan: "nämä ovat pääs­seet suu­res­ta ah­din­gos­ta". On­ko jos­kus tun­tu­nut sil­tä, et­tä olet ah­taal­la? Et­tei ai­na ole tämä us­ko­mi­nen niin help­poa, ra­kas pu­hu­ja­ve­li ky­se­lee kai­ut­ti­mis­ta.

Suu­res­ta vai­vas­ta. Ja yh­täk­kiä mi­nun on hel­pom­pi hen­git­tää. Kat­ke­ruus vir­taa ulos­hen­gi­tyk­ses­sä ulos. Ei­hän meil­le help­poa osaa ole lu­vat­tu­kaan.

– Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä saat us­koa kaik­ki syn­nit an­teek­si, kuu­lu­vat evan­ke­liu­min sa­nat. Kaik­ki syn­nit ja kiu­sauk­set ja epäi­lyk­set saa us­koa an­teek­si.

Kah­vi­tau­ko al­kaa. Siir­rym­me seu­ra­sa­lin puo­lel­le, val­mii­na täy­den­tä­mään hu­pe­ne­via tar­joi­lu­as­ti­oi­ta. Huo­maan, et­tä mi­nul­la on jo hymy her­kem­mäs­sä. Si­sa­ret vie­rel­lä en­ke­lei­tä.

– Niin kat­ke­ral­la mie­lel­lä tän­ne tu­lin. Ka­pi­na­mie­lel­lä Ju­ma­laa koh­taan. Mut­ta saar­nan al­la taas suli rin­nan jää.

He hy­myi­le­vät. He ym­mär­tä­vät. Suu­res­ta vai­vas­ta tul­leet.