Kun Su­vi­seu­rat ovat päät­ty­neet, is­tun seu­ra-ajak­si vuok­raa­mam­me huo­neis­ton keit­ti­ön pöy­dän ää­res­sä, Po­rin kes­kus­tas­sa, ja kat­son ik­ku­nas­ta, kuin­ka sade huuh­too ka­tua al­haal­la. Vas­ta het­ki ai­em­min olen kä­vel­lyt pa­rin ki­lo­met­rin mat­kan seu­ra-alu­eel­ta asun­nol­le, ei­kä pil­vi ole rip­saut­ta­nut pääl­le­ni pi­sa­raa­kaan. Su­vi­seu­rat on saa­tu viet­tää pou­ta­sääs­sä toi­sin kuin sää­en­nus­teet viik­koa ai­em­min ovat po­vail­leet. ”Hän säät ja il­mat sää­tää…” Näin moni ken­täl­lä vas­taan tul­lut on hy­myil­len ja ih­me­tel­len­kin muis­ta­nut.

Kat­see­ni seu­raa jal­ka­käy­tä­väl­le muo­dos­tu­via lam­mi­koi­ta, pi­sa­roi­ta ik­ku­na­ruu­dul­la, puis­ton pui­den huo­jun­taa. Mie­le­ni täyt­tää hel­po­tus, hai­keus, suun­na­ton kii­tol­li­suus, nöy­rä ih­me­tys. Tun­ne sii­tä, et­tä olen saa­nut ol­la jon­kin suu­ren ää­rel­lä. Tun­tees­sa on jo­tain sa­maa kuin syn­ny­tyk­sen jäl­kei­ses­sä olo­ti­las­sa, kun olen kat­so­nut sai­raa­lan ik­ku­nois­ta ka­dul­le vas­ta­syn­ty­nyt lap­si sy­lis­sä­ni. Elä­mä jat­kuu ym­pä­ril­lä ar­ki­se­na, ja sil­ti on saa­nut it­se py­säh­dyt­tä­väl­lä ta­val­la ko­kea ol­leen­sa mu­ka­na Ju­ma­lan työs­sä. Seu­raa­mas­sa, kuin­ka Ju­ma­lan teot ovat ih­meel­li­set.

Oli elä­mys ol­la mu­ka­na su­vi­seu­ra­or­ga­ni­saa­ti­os­sa rei­lun vuo­den ajan, saa­da seu­ra­ta us­ko­ma­ton­ta ko­neis­toa, joka ta­pah­tu­man ta­ka­na on. Työ­vuo­roi­hin löy­tyi in­nok­kai­ta, va­loi­sia, pal­ve­lu­alt­tii­ta ih­mi­siä. Oma työ­pa­nok­se­ni jäi hy­vin vä­häi­sek­si. Eh­din kuun­nel­la seu­ra­pu­hei­ta, huo­leh­tia lap­sis­ta. Mo­net, mo­net ih­mi­set te­ki­vät suu­ren työ­pa­nok­sen, uh­ra­si­vat lu­ke­mat­to­mia tun­te­ja. Sil­ti pää­tös­ko­kouk­sis­sa nou­si kai­kis­ta suis­ta nöy­rä kii­tos Ju­ma­lal­le. Jo­kai­nen ym­mär­si, et­tä kaik­ki oli lo­pul­ta kui­ten­kin suu­rem­man työ­tä. Se, et­tä val­ta­va ta­pah­tu­ma su­jui on­gel­mit­ta. Se, et­tä ih­mi­set tu­li­vat pai­kal­le yli odo­tus­ten. Kaik­ki kun­nia kuu­luu yk­sin Ju­ma­lal­le.

Kun pa­laan il­lal­la las­ten kans­sa ko­tiin Tur­kuun, pää­tän an­taa it­sel­le­ni lu­van täy­del­li­seen lo­mai­luun. Al­ku­ke­sä ku­lui rip­pi­juh­lia val­mis­tel­les­sa. Nau­tin ke­sä­kuun vii­kot lei­po­mi­ses­ta, juh­lan suun­nit­te­lus­ta, sii­vouk­ses­ta, las­ten kans­sa ko­din ko­ris­te­lus­ta. Juh­la­päi­vä oli yk­si elä­män hel­mi­het­kis­tä, sen tai­ka lei­jai­li ko­din il­ma­pii­ris­sä vie­lä päi­viä. Mut­ta nyt koen tar­vit­se­va­ni le­poa.

So­si­aa­li­nen me­dia tar­jo­aa ku­via tut­ta­vien ul­ko­maan­mat­kois­ta. Sel­lai­siin ei meil­lä tänä vuon­na oli­si va­raa, mie­tin ja tun­nen tyy­ty­mät­tö­myy­den vi­lah­ta­van var­jo­na mie­les­sä­ni. Otan kir­jan kä­tee­ni, et­sin mu­ka­van asen­non soh­val­ta ja an­nan it­sel­le­ni lu­van lu­kea. Ta­ri­na vie mi­nut 1800-lu­vun saa­ris­toon, Myrs­ky­luo­dol­le. Kir­jai­li­ja An­ni Blomq­vis­tin muis­tois­ta syn­ty­neen kir­ja­sar­jan ku­vaa­ma elä­mä al­kaa teh­dä hy­vää mie­lel­le, joka pyr­kii ai­na löy­tä­mään tyy­ty­mät­tö­myy­den koh­tei­ta.

Myrs­ky­luo­don Mai­ja elää mie­hen­sä kans­sa ko­vaa, ka­rua, yk­sin­ker­tais­ta ja on­nel­lis­ta elä­mää ul­ko­saa­ris­tos­sa ai­van yk­si­näi­sel­lä saa­rel­la. Ei ole kes­kus­te­lu­seu­raa ar­jes­sa, ei ole va­paa-ajan­viet­to­pul­mia. Elä­mä on täyt­tä työ­tä, kun kaik­ki vaat­teet, työ­ka­lut ja ruu­at teh­dään täy­sin it­se alus­ta lop­puun saak­ka. Lap­sia syn­tyy vuo­den tai pa­rin vä­lein, ja ne syn­ny­te­tään mo­nes­ti il­man ul­ko­puo­li­sen apua. Kuo­le­ma­kin on tut­tu vie­ras. Sil­ti si­vuil­ta heh­kuu häm­mäs­tyt­tä­vä on­nel­li­suus. Ju­ma­lan pel­ko, luot­ta­mus, nöy­ryys suu­rem­man edes­sä. Elä­män ot­ta­mi­nen hä­nen kä­des­tään hy­vi­ne ja pa­hoi­ne päi­vi­neen, kii­tol­li­suu­del­la. Yk­sin­ker­tai­sen elä­män siu­naus.

On­ko ih­mi­nen nyt on­nel­li­sem­pi elä­es­sään hel­pom­paa elä­mää, mie­tin – ja epäi­len, et­tei ole. Mie­les­sä syn­tyy pää­tös ot­taa men­nei­den pol­vien asen­ne esi­mer­kik­si: Ol­la tyy­ty­väi­nen osaan­sa, teh­dä työ­tä ja ra­kas­taa Ju­ma­laa. Kat­sel­la kii­tol­li­sin sil­min sitä, min­kä hän on lah­jak­si an­ta­nut. Sil­lä vaik­ka ajat muut­tu­vat, ih­mi­set vaih­tu­vat, yk­si on, joka py­syy.

Yk­si on, jol­le kaik­ki kun­nia kuu­luu.