Olin odot­ta­nut kes­ki­viik­koil­lan ko­ti­seu­ro­ja. Oli mu­ka­va tie­tää, et­tä sai­sin aloit­taa syys­lo­man seu­roil­la ja et­tä pää­si­sin vie­lä kat­so­maan, mil­lai­nen on tun­nel­ma, kun seu­rat jär­jes­te­tään ko­to­na toi­mi­ta­lon si­jaan. Kos­kaan ai­em­min en ol­lut ko­ti­seu­rois­sa käy­nyt, vaik­ka mo­nes­ti olin ai­ko­nut. Pie­ni tyt­tö­ni ha­lu­si mu­kaa­ni ja pak­ka­si oma­toi­mi­ses­ti ku­va­kir­jo­ja kas­sii­ni mi­nun teh­des­sä­ni läh­töä.

Kun saa­vuin soih­duil­la va­lais­tun ta­lon pi­haan, muis­tin elä­väs­ti, kuin­ka saa­vuin sa­maan pi­haan seit­se­män vuot­ta sit­ten, jol­loin olin juu­ri pääs­syt us­ko­maan. Sil­loin olin tul­lut nais­te­nil­taan, saa­nut sin­ne kyy­din uu­sil­ta si­sa­ril­ta­ni. Se oli mi­nul­le elä­mä­ni toi­nen nais­te­nil­ta, ja olin yh­tä ih­meis­sä­ni kuin en­sim­mäi­sel­lä ker­ral­la­kin ta­lon kau­neu­des­ta. Mie­les­sä­ni kävi, et­tä hei­dän elä­mäs­sään nä­kyi siu­naus. Täl­lä­kään ker­taa en voi­nut ol­la ää­neen ih­met­te­le­mät­tä tyt­tä­rel­le­ni: "On tääl­lä kau­nis­ta!"

Etei­nen oli jo täyn­nä ih­mi­siä, tut­tu­ja kas­vo­ja. Kät­te­lin olo­huo­nees­sa is­tu­jat, ai­kui­set ja lap­set. Oli ko­toi­saa, kun mu­ka­na oli kai­ke­ni­käi­siä. Van­huk­set sä­tei­li­vät ym­pä­ril­leen tur­val­li­suut­ta, lap­set eloa ja iloa. Löy­sin tyh­jän pai­kan soh­val­ta kah­den mi­nul­le vie­raan nai­sen vie­res­tä. Pie­nen jut­tu­tuo­ki­on jäl­keen em­me enää vie­rai­ta ol­leet­kaan. Olin tie­tä­mät­tä­ni is­tu­nut kah­den kol­le­gan vie­reen! Kaik­ki olim­me suo­men kie­len opet­ta­jia.

Oli ih­meel­lis­tä huo­ma­ta näi­den en­nes­tään vie­rai­den nais­ten kans­sa ju­tel­les­sa­ni, mi­ten sa­moin me ajat­te­lim­me, mi­ten sa­maan ta­paan saim­me elä­mäs­säm­me ko­kea us­ko­mi­sen iloa ja Ju­ma­lan joh­da­tus­ta. Mi­nä­kin ker­roin, et­tä sen jäl­keen, kun olin pääs­syt us­kos­ta osal­li­sek­si, olen saa­nut ko­kea suo­ras­taan ylen­palt­tis­ta siu­naus­ta elä­mäs­sä­ni. Vaik­ka en odot­ta­nut maal­lis­ta siu­naus­ta, olen saa­nut sitä enem­män kuin olen pyy­tä­nyt. Tie­tys­ti vas­toin­käy­mi­set­kin kuu­lu­vat yhä elä­mään, mut­ta sil­ti – Tai­vaan Isä on suo­ras­taan hem­mo­tel­lut. Si­sa­ret nyök­kä­si­vät: näin se on.

Seu­ra­pu­heen ai­ka­na oli­sin ha­lun­nut sul­kea sil­mät. Sii­nä oli jäl­leen niin hyvä ol­la ja le­vä­tä. Raa­ma­tun­koh­ta muis­tut­ti sii­tä, kuin­ka tär­ke­ää oli­si ker­toa lap­sil­leen­kin, uu­del­le su­ku­pol­vel­le Ju­ma­lan ih­meel­li­sis­tä te­ois­ta, Ju­ma­lan ar­mos­ta, ja opet­taa myös hei­tä pi­tä­mään Ju­ma­lan käs­kyt. Et­tei tätä aar­ret­ta tu­li­si kät­keä tu­le­vil­ta su­ku­pol­vil­ta. Olin juu­ri miet­ti­nyt vii­me ai­koi­na sa­maa ai­het­ta. Sitä, kuin­ka kou­luis­ta on hä­vi­ä­mäs­sä kaik­ki kris­ti­nus­koon viit­taa­va. Min­kä aar­teen me kät­kem­me­kään lap­sil­tam­me!

Kat­sel­les­sa­ni ym­pä­ril­le­ni olo­ni oli ou­dol­la ta­val­la tut­tu. Ihan kuin oli­sin ai­na, lap­ses­ta as­ti käy­nyt ko­ti­seu­rois­sa. Jos­kus su­vi­seu­ra­ken­täl­lä mi­nul­le oli tul­lut sama tun­ne: kuin oli­sin ol­lut siel­lä ai­na. Myös kun olin as­tu­nut en­sim­mäis­tä ker­taa rau­ha­nyh­dis­tyk­sen oves­ta si­sään, tuo tun­ne oli val­lan­nut mi­nut: olen tul­lut ko­tiin. Ih­meel­lis­tä on ol­lut kuul­la ja lu­kea myö­hem­min, et­tä mo­net muut­kin ai­kui­si­äl­lä tä­hän jouk­koon löy­tä­neet ovat ku­vail­leet tun­net­taan ai­van sa­moin sa­noin.

Pu­heen ja lau­lu­jen jäl­keen et­sin tyt­tä­re­ni kans­sa pai­kan kah­vi­pöy­däs­tä. Oli mu­ka­va tu­tus­tua pa­rem­min ih­mi­siin, jot­ka oli­vat kas­vois­ta tut­tu­ja jo mo­nen vuo­den ajal­ta. Sain kuul­la mie­len­kiin­toi­sia elä­män­ta­ri­noi­ta. Eräs­kin oli löy­tä­nyt elä­vän us­kon koh­da­tes­saan ko­ti­maas­saan, jos­sa on vä­hän us­ko­vai­sia, us­ko­vai­sen ih­mi­sen. Täs­tä oli tul­lut myö­hem­min hä­nen vai­mon­sa.

Sa­mas­sa pöy­däs­sä is­tui mei­tä löy­tä­nei­tä ja myös ih­mi­siä, jot­ka ovat kai­kis­sa elä­män­vai­heis­saan jak­sa­neet luot­taa Tai­vaan Isään ja saa­neet säi­lyt­tää lap­se­nus­kon­sa. Ihai­len hei­tä suu­res­ti, näi­tä kai­kes­sa kes­tä­nei­tä. Hei­tä, jot­ka ovat us­kal­ta­neet luot­ta­en ot­taa vas­taan kaik­ki lap­set Ju­ma­lan lah­joi­na. Hei­tä, jot­ka ei­vät ole vä­sy­neet, vaik­ka Tai­vaan Isä ei ole­kaan tuo­nut koh­dal­le us­ko­vais­ta puo­li­soa.

Eräs lap­suu­des­taan saak­ka us­ko­nut ky­syi mi­nul­ta, saan­ko minä voi­mia us­ko­mi­seen al­ku­ai­ko­jen löy­tä­mi­sen ilos­ta. Ker­roin, et­tä kyl­lä saan. Rau­ha, jon­ka en­sim­mäi­nen syn­nin­pääs­tö an­toi, oli niin suun­nat­to­man su­loi­nen. Ke­veys, kun koko rei­lun kol­mi­kym­men­vuo­ti­sen elä­män ai­ka­na ker­ty­neet taa­kat oli­vat pois­sa, oli niin us­ko­ma­ton, et­tä epäi­lys­ten het­kel­lä on hyvä pa­la­ta noi­hin tun­toi­hin. Mut­ta pel­käl­lä tuol­la en­si ko­ke­muk­sel­la ei jak­sai­si – ei, jos ei sai­si ai­na uu­des­taan tun­tea, kuin­ka us­ko­vais­ten lau­su­mat sa­nat pe­se­vät kaik­ki syn­nit pois: "Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä saat us­koa kaik­ki syn­nit an­teek­si." Sii­tä sa­no­mas­ta­han jo­kai­nen us­ko­vai­nen elää.

To­te­sin sit­ten, et­tä iki­nä en oli­si voi­nut pääs­tä us­ko­maan omin voi­min. Sain us­kon lah­jan täy­sin ar­mos­ta, ja sik­si ym­mär­rän hy­vin sel­ke­äs­ti, et­tä Ju­ma­la voi ha­lu­tes­saan ot­taa tuon lah­jan mi­nul­ta pois. Tämä tie­to pi­tää nöy­rän pai­kal­la. Se pi­tää kii­tol­li­sen lap­sen pai­kal­la. Ei ole ha­lua ko­e­tel­la ra­jo­ja, ei ole ha­lua kiu­ku­tel­la pie­nis­tä. Ei­kä myös­kään pys­ty ke­tään tois­ta kat­so­maan tuo­mit­se­vin sil­min.

Il­ta oli ku­lu­nut pit­käl­le. Oli ai­ka hy­väs­tel­lä nämä rak­kaat. Löy­sin tyt­tä­re­ni por­tai­den ylä­pääs­tä tois­ten las­ten kans­sa leik­ki­mäs­tä. Ih­meel­lis­tä, et­tä saam­me tä­hän per­he­vä­keen kuu­lua. Niin ih­meel­lis­tä, et­tä mi­nut­kin tuo­tiin ko­tiin.