On­nel­li­nen – niin sii­nä lu­kee. Lap­se­ni on saa­nut tar­has­ta kor­tin, jo­hon on lis­tat­tu hä­nen po­si­tii­vi­sia omi­nai­suuk­si­aan. Tuo vii­mei­nen sana ilah­dut­taa mi­nua eni­ten – enem­män kuin ke­hut tai­ta­vuu­des­ta tai muis­ta ky­vyis­tä. Sil­lä ku­ka­pa ei ha­lu­ai­si lap­sen­sa ole­van on­nel­li­nen?

Mi­nun on help­po us­koa ku­vaus oi­ke­aan osu­vak­si, sil­lä edel­li­ses­sä päi­vä­ko­dis­sa las­ta ku­vat­tiin sa­mal­la sa­nal­la. ”Hän on au­rin­ko, on­nel­li­nen lap­si”, siel­lä sa­not­tiin. Niin, hä­nel­lä on syn­nit an­teek­si, vas­ta­sin tuol­loin hil­jaa mie­les­sä­ni. Toki lap­sel­la täy­tyy ol­la muut­kin pe­ru­sa­si­at elä­mäs­sä koh­dal­laan, et­tä hän voi ol­la on­nel­li­nen. Sil­ti olen var­ma, et­tä hä­nen ilon­sa kum­pu­aa lap­se­nus­kos­ta ja hy­väs­tä omas­ta­tun­nos­ta. Sa­mas­ta läh­tees­tä, jos­ta oma­kin elä­mä­ni­lo­ni kum­pu­aa, jo­hon on­ne­ni pe­rus­tuu.

Sil­loin, kun en it­se vie­lä ol­lut us­ko­vai­nen, muis­tan kuul­lee­ni toi­si­naan hie­man hal­vek­si­vaan sä­vyyn esi­tet­ty­jä lau­sah­duk­sia, jois­sa us­ko­vai­sia ku­vat­tiin juu­ri sa­nal­la ”on­nel­li­nen”. Koin, et­tä tuol­la sa­nal­la tar­koi­tet­tiin sel­lais­ta vä­hän yk­sin­ker­tais­ta ja lap­sel­lis­ta ih­mis­tä, joka on on­nel­li­nen, kos­ka ei näe maa­il­maa sel­lai­se­na kuin se on; ih­mis­tä, joka on niin nai­i­vi, et­tei ta­jua elä­män mie­let­tö­myyt­tä, ei­kä maa­il­man pa­huut­ta, vaan us­koo lap­sel­li­ses­ti, et­tä on ole­mas­sa joku, joka nä­kee kai­ken ja on kiin­nos­tu­nut jo­kai­ses­ta ih­mi­ses­tä. Ei­hän sel­lais­ta täys­jär­ki­nen ai­kui­nen voi­si us­koa – niin iha­na aja­tus kuin se oli­si­kin.

Ja kuin­ka lä­hel­lä tuo aja­tus jär­ke­väs­tä, pa­han­kin nä­ke­väs­tä, ih­mi­ses­tä on­kaan syn­tiin lan­ke­a­vaa Ee­vaa ja Aa­da­mia. ”Vaan Ju­ma­la tie­tää, et­tä jona päi­vä­nä te syöt­te sii­tä, au­ke­ne­vat tei­dän sil­män­ne, ja te tu­let­te niin kuin Ju­ma­la, tie­tä­mään hy­vän ja pa­han”, lu­pa­si käär­me. Jo pa­ra­tii­sis­sa us­ko­vai­nen ih­mi­nen näyt­täy­tyi – sie­lun­vi­hol­li­sen vää­ris­tä­mä­nä – nai­i­vi­na ja pa­hal­le so­ke­a­na.

Minä me­ne­tin lap­suu­den us­ko­ni tei­ni-iäs­sä. Vaik­ka ko­ti­ni ei ol­lut us­ko­vai­nen, muis­tan lap­suu­des­ta kirk­kaan, vah­van ja yk­sin­ker­tai­sen us­kon. Il­ta­ru­kous­het­ki oli tär­keä. Elä­mäs­sä oli luot­ta­mus. Mis­sä vai­hees­sa tuon us­kon me­ne­tin?

Kun sain kol­mi­kymp­pi­se­nä pa­ran­nuk­sen ar­mon, muis­tin taas, kuin­ka tei­ni-iäs­sä olin neu­vo­tel­lut us­ko­na­si­as­ta Ju­ma­lan kans­sa. Olin tuol­loin ko­ke­nut, et­tä mi­nun tu­li­si ha­keu­tua jo­hon­kin seu­ra­kun­taan. Tie­sin, et­tä se oli Ju­ma­lan pu­het­ta mi­nul­le. Jos oli­sin tuo­ta pu­het­ta kuun­nel­lut, Tai­vaan Isä oli­si var­mas­ti mi­nua joh­da­tel­lut jo ai­em­min val­ta­kun­tan­sa yh­tey­teen. Mut­ta minä pel­kä­sin. Mitä van­hem­pa­ni sa­noi­si­vat? Mi­ten ys­tä­vä­ni re­a­goi­si­vat? Oli­sin­ko mui­den mie­les­tä ou­to ja epä­nor­maa­li, jos kä­vi­sin jos­sain raa­mat­tu­pii­ris­sä tois­ten kul­kies­sa dis­kois­sa? En tun­te­nut tuol­loin ke­tään nuor­ta, joka oli­si jo­hon­kin us­ko­nyh­tei­söön kuu­lu­nut. Niin­pä muis­tan ru­koil­lee­ni: ”Sai­sin­ko ol­la nor­maa­li nuo­ri? Voi­sim­me­ko, Tai­vaan Isä, pa­la­ta asi­aan myö­hem­min?”

Mi­ten tark­kaan nuo sa­na­ni kuul­tiin­kaan! Ju­ma­la an­toi mi­nun men­nä, ja pa­la­si asi­aan myö­hem­min – to­sin pal­jon myö­hem­min kuin olin it­se aja­tel­lut. Minä puo­les­ta­ni unoh­din tuon neu­vot­te­lun ja lap­suu­den us­ko­ni kah­dek­si­kym­me­nek­si vuo­dek­si ai­van täy­del­li­ses­ti. Oli kuin mus­ta ver­ho oli­si ve­det­ty mi­nun ja Ju­ma­lan vä­liin. Voi mikä pi­meys!

Ai­kuis­tu­mi­nen oli mi­nul­le suu­ri jär­ky­tys ja suu­ri pet­ty­mys. Muis­tan mo­nes­ti aja­tel­lee­ni: Tä­tä­kö on ai­kuis­tu­mi­nen? En pi­tä­nyt al­ko­ho­lin­huu­rui­sis­ta ra­vin­to­lois­ta, en kau­pun­gin yö­e­lä­mäs­tä. On­nek­si jo nuo­re­na sain ta­va­ta tu­le­van mie­he­ni, Ju­ma­lan joh­dat­ta­man kump­pa­nin. Jäl­ki­kä­teen näen, et­tä Tai­vaan Isä ei unoh­ta­nut mi­nua sil­loin­kaan, kun minä unoh­din hä­net.

Minä en jak­sa­nut ko­vin­kaan hy­vin elää il­man us­koa Ju­ma­laan. Jo tei­ni­vuo­sie­ni lo­pul­la sai­ras­tuin sy­vään ma­sen­nuk­seen, jos­ta toi­pu­mi­nen vei vuo­sia. Et­sin miel­tä ja tar­koi­tus­ta epä­toi­voi­ses­ti mil­loin mis­tä­kin. Vä­lil­lä us­koin on­nen löy­ty­vän ur­hei­lus­ta, vä­lil­lä kir­jal­li­suu­des­ta, mat­kus­te­lus­ta, kiel­ten opis­ke­lus­ta, vaa­te­os­tok­sis­ta, sii­vouk­ses­ta… In­nos­tuin täy­sil­lä het­kek­si jos­tain, kun­nes mie­len täyt­ti taas lo­pu­ton tyh­jyys. Mi­kään asia ei riit­tä­nyt elä­män pe­rus­tuk­sek­si, vaik­ka se jon­kin ai­kaa saat­toi­kin tuo­da iloa, jär­jes­tys­tä ja mie­li­hy­vää elä­mään. Ja kos­ka elä­mäs­tä­ni puut­tui luot­ta­mus, mi­nul­la jäi­vät asi­at mo­nes­ti kes­ken. Oli pe­lot­ta­va aja­tus, et­tä koko elä­mä­ni oli täy­sin omal­la vas­tuul­la­ni.

Las­ten syn­ty­mät oli­vat kui­ten­kin suu­ria on­nen het­kiä. Jo­kai­sen lap­sen syn­ty­mä veti mi­nua myös lä­hem­mäs Ju­ma­laa. Minä en ole it­se saa­nut ai­kai­sek­si tätä ih­met­tä, ym­mär­sin las­ta kat­sel­les­sa­ni. Vas­ta­syn­ty­nyt lap­si pu­hut­te­lee voi­mak­kaas­ti. Ei­kä ih­me: on­han se lah­ja Tai­vaas­ta. On­han per­heen kes­kel­lä yh­täk­kiä Ju­ma­lan lap­si, us­ko­vai­nen ih­mi­nen. Tai­vaan val­ta­kun­ta on lä­hes­ty­nyt.

Koin epä­us­koi­se­na­kin siis toki hy­viä het­kiä. Ra­kas­tu­es­saan ih­mi­nen on on­nel­li­nen, sa­moin hy­vien ys­tä­vien seu­ras­sa. Mut­ta kai­kel­ta puut­tui pe­rus­tus. On­ne­aan ei voi pe­rus­taa toi­siin ih­mi­siin – ei edes puo­li­soon tai lap­siin­sa. Ne kaik­ki voi­daan ih­mi­sel­tä vie­dä – se tie­to väi­jyy kai­ken taus­tal­la.

Osit­tain las­ten kaut­ta Ju­ma­la mi­nua al­koi taas lä­hes­tyä. Hän veti rak­kau­des­saan lah­joil­laan, mut­ta myös vas­toin­käy­mi­sil­lä. Edel­li­ses­sä blo­gi­teks­tis­sä­ni ker­roin, kuin­ka sain ta­kai­sin us­kon en­sin Ju­ma­laan. Jo se toi hui­ke­an on­nen tun­teen. Oli kä­sit­tä­mä­tön aja­tus, et­tä saat­toi to­del­la us­koa Kaik­ki­val­ti­aa­seen, joka nä­kee mi­nut­kin. Joka ra­kas­taa mi­nu­a­kin! Elä­mä ei ol­lut­kaan mie­le­tön­tä, vaan kai­kel­la, kai­kel­la, oli mer­ki­tys. Läh­din kirk­koon ja en­sim­mäi­sel­lä ker­ral­la is­tuin ta­ka­pen­kis­sä. Koko ju­ma­lan­pal­ve­luk­sen ajan minä it­kin. It­kin ilos­ta, et­tä Ju­ma­la on ole­mas­sa. Mut­ta sa­mal­la it­kin jär­kyt­ty­nee­nä syn­te­jä­ni – syn­nin­tun­to oli he­rän­nyt.

Myö­hem­min sain löy­tää Ju­ma­lan val­ta­kun­nan, Ju­ma­lan las­ten jou­kon ja hei­dän kes­kel­tään Jee­suk­sen Kris­tuk­sen. Ja sil­loin sain us­koa syn­nit an­teek­si. Ai­em­min olin aja­tel­lut, et­tä niis­tä saa va­pau­tuk­sen sit­ten Tai­vaas­sa. Mut­ta kun kuu­lin rau­ha­nyh­dis­tyk­sen seu­rois­sa elä­vää evan­ke­liu­mia, sain­kin tun­tea, et­tä syn­nit pyyh­kiy­tyi­vät pois sa­man tien. Rau­ha, joka jäi ti­lal­le oli kai­ken en­nen ko­ke­ma­ni on­nen ylä­puo­lel­la.

Eräs nuo­ri tyt­tö kir­joit­ti mi­nul­le jo­kin ai­ka sit­ten ja ker­toi saa­neen­sa hil­jat­tain pa­ran­nuk­sen ar­mon (hä­nen lu­val­laan hä­nes­tä ker­ron). Hän oli epä­us­koi­ses­ta per­hees­tä, ei­kä ol­lut vie­lä us­kal­ta­nut ker­toa asi­as­ta van­hem­mil­leen. Mi­nua kos­ket­ti suu­res­ti se, kuin­ka hän ker­toi kai­paa­van­sa jat­ku­vas­ti seu­roi­hin, kos­ka sa­nan näl­kä on suu­ri, ja kuin­ka hän oli ko­ke­nut evan­ke­liu­min voi­man: ”Se an­to mun syn­nit an­teek­si ja heti oli ke­vy­em­pi olo! Mun mie­les­tä on tosi ih­meel­lis­tä, et­tä se sil­lä ta­val­la oi­kees­ti aut­taa. Vä­lil­lä oon epäil­ly hir­vees­ti, mut­ta sit­ten kun saa sen an­teeks nii on vaan niin help­po us­koo. Ei muul­la oo vä­liä.” Juu­ri niin se on. Evan­ke­liu­mi to­del­la vai­kut­taa. Ja se on ih­mi­sen on­nel­li­suu­den sy­vin läh­de.

Epä­us­kon vuo­si­na olin on­ne­ton, sil­lä kai­pa­sin Ju­ma­laa, vaik­ka en tien­nyt mitä kai­pa­sin. Olin tur­va­ton. Koin, et­tä elä­mäs­sä­ni ei ol­lut siu­naus­ta: mi­kään ei ot­ta­nut on­nis­tu­ak­seen. Ja mi­nun oli jat­ku­vas­ti paha ol­la. En tuol­loin ym­mär­tä­nyt sen joh­tu­van syn­ti­taa­kas­ta, huo­nos­ta omas­ta­tun­nos­ta, Ju­ma­lan tah­don vas­tai­sen elä­män ai­heut­ta­mis­ta haa­vois­ta.

Vaik­ka us­ko­vai­sen tie on ka­pea, ei­kä elä­mä ai­na suin­kaan ole pelk­kää on­nea, vaan sii­hen kuu­luu Jee­suk­sen sa­no­jen mu­kaan kär­si­mys­tä­kin, en voi lap­sel­le­ni toi­voa suu­rem­paa on­nea, kuin et­tä hän ai­na sai­si säi­lyä us­ko­mas­sa. Ra­kas Tai­vaan Isä, kun­pa me kaik­ki sai­sim­me!