Työ­ka­ve­rin sa­nat py­säyt­tä­vät kah­vin­keit­ti­men luo­na:

– Oli­pa kyl­lä hy­vin teh­ty do­ku­ment­ti ei­len Yle Fe­mil­lä.

– Jaa niin, unoh­din kat­soa! vas­taan ja tie­dän heti hä­nen tar­koit­ta­van Vaa­san Su­vi­seu­rois­ta teh­tyä oh­jel­maa.

– Sii­nä ku­vat­tiin hy­vin sitä työ­mää­rää ja val­mis­tau­tu­mis­ta, mitä Su­vi­seu­ro­jen ta­ka­na on. Ja li­säk­si ker­rot­tiin täl­lä ker­taa myös us­kos­ta. Sii­tä oli mie­len­kiin­tois­ta kuul­la. Täy­tyy sa­noa, et­tä ker­ran­kin asi­al­li­ses­ti teh­ty do­ku­ment­ti ai­hees­ta, kol­le­ga­ni to­te­aa.

Mi­nul­la on hie­no­ja ih­mi­siä työ­ka­ve­rei­na. He tie­tä­vät mi­nun kuu­lu­van van­hoil­lis­les­ta­di­o­lai­seen he­rä­tys­liik­kee­seen ja ovat suh­tau­tu­neet asi­aan – al­ku­häm­mäs­tyk­sen jäl­keen – ar­vos­ta­vas­ti.

Työ­päi­vän jäl­keen et­sin oh­jel­man Aree­nal­ta. Tu­tut Sii­o­nin lau­lut ka­jah­ta­vat kai­ut­ti­mis­ta, ja huo­maan sil­mie­ni täyt­ty­vän kyy­ne­lis­tä. Lii­ku­tus yl­lät­tää. Tun­tuu sa­no­mat­to­man hy­väl­tä kuul­la omaa sy­dä­men kiel­tä täy­sin odot­ta­mat­to­mas­ta läh­tees­tä, val­ta­me­di­as­ta. Tun­tees­sa on jo­tain sa­maa kuin sil­loin, kun kau­ka­na ul­ko­mail­la pit­kään ol­lee­na saa yl­lät­tä­en kuul­la jon­kun pu­hu­van suo­mea, omaa äi­din­kiel­tään.

Haas­ta­tel­ta­vat ih­mi­set ovat avoi­mia ja suo­ria. He ovat vaa­ti­mat­to­mia ja ta­val­li­sia. He ovat va­loi­sia ja re­hel­li­siä. He ovat nöy­riä, mut­ta sa­mal­la heis­tä lois­taa ter­ve it­se­tun­to. He ovat juu­ri sel­lai­sia, joi­na olen saa­nut op­pia hy­vin mo­net van­hoil­lis­les­ta­di­o­lai­set tun­te­maan. Mut­ta jol­lai­si­na har­voin hei­dät – tai mei­dät – val­ta­me­di­as­sa ku­va­taan. Ker­ran­kin minä tun­nis­tan tä­män ku­vauk­sen.

Do­ku­men­tis­sa seu­ra­taan su­vi­seu­ra-alu­een ra­ken­ta­mis­ta. Lu­kuis­ten ih­mis­ten aher­ta­mis­ta. Myös sitä, kuin­ka tuu­li tem­pai­see yh­den pit­kän ruo­kai­lu­tel­tan ir­ti, ja työ on aloi­tet­ta­va alus­ta. Työ­mies­ten käy­tös on pu­hut­te­le­vaa: se, mi­ten rau­hal­li­ses­ti mie­het suh­tau­tu­vat asi­aan. Kuin ha­jal­le pol­je­tun muu­ra­hais­ke­on työ­läi­set, he aloit­ta­vat tyy­nes­ti ja lan­nis­tu­mat­ta uu­des­taan. Myö­hem­min luen Päi­vä­mie­hen su­vi­seu­rab­lo­gis­ta vas­tuu­hen­ki­lön aja­tuk­sis­ta: kuin­ka tuo vas­toin­käy­mi­nen an­toi fraa­sil­le "jos Ju­ma­la suo" uu­den si­säl­lön ja muut­ti sen hen­ki­lö­koh­tai­sek­si ru­kouk­sek­si. Il­man Ju­ma­lan siu­naus­ta ei Su­vi­seu­ro­ja jär­jes­te­tä.

Mie­lee­ni muis­tu­vat en­sim­mäi­set omat Su­vi­seu­ra­ni Ori­pääs­sä ke­säl­lä 2009. Olin kyl­lä kuul­lut, et­tä ta­pah­tu­ma on suu­ri, mut­ta en ol­lut pääs­syt ku­vi­tel­mis­sa­ni lä­hel­le­kään sitä val­ta­vaa ih­mis­mää­rää, joka seu­ra­ken­täl­lä ja sen ym­pä­ris­tös­sä vel­loi. Nä­ky­mä oli us­ko­ma­ton. Ja se, et­tä kaik­ki jär­jes­te­lyt su­jui­vat sau­mat­to­mas­ti heti park­ki­a­lu­ees­ta läh­tien, ylit­ti täy­sin maal­li­sen kä­si­tys­ky­vyn. Mi­ten ih­mees­sä täl­lai­nen ta­pah­tu­ma saa­tiin jär­jes­tet­tyä, ja vie­lä näin hie­nos­ti, tal­koo­voi­min!

Do­ku­ment­tia kat­so­es­sa tun­nen iloa – yl­peyt­tä­kin –, et­tä saan kuu­lua tuo­hon jouk­koon. Tuo­hon rak­kaa­seen, par­jat­tuun jouk­koon. Ja mie­les­sä syt­tyy aja­tus: seu­raa­val­la ker­ral­la, kun joku tu­lee pyy­tä­mään työ­vuo­roon tu­le­via Su­vi­seu­ro­ja var­ten, minä ha­lu­an lu­pau­tua. Mi­nä­kin ha­lu­an ol­la yh­te­nä muu­ra­hai­se­na tuo­ta juh­laa ra­ken­ta­mas­sa.

Muu­ta­ma päi­vä myö­hem­min olen nu­kut­ta­mas­sa nuo­rim­mais­ta las­ta­ni, kun pu­he­lin soi. Tun­te­ma­ton nu­me­ro.

– Ky­se­li­sin si­nul­ta, läh­ti­sit­kö töi­hin me­di­a­kes­kuk­seen Po­rin Su­vi­seu­roi­hin puo­len­tois­ta vuo­den pääs­tä? ky­syy ys­tä­väl­li­nen nai­sää­ni.

– Si­nun teh­tä­vä­nä­si oli­si ol­la me­di­a­sih­tee­rien vas­tuu­hen­ki­lö.

Pääs­sä­ni lyö tyh­jää. Työn­ku­va ei sano mi­nul­le mi­tään. Vas­tuu­hen­ki­lö-sana pe­lot­taa. En­hän minä ta­jua koko su­vi­seu­ra­or­ga­ni­saa­ti­os­ta yh­tään mi­tään! Olin kyl­lä aja­tel­lut lu­pau­tua työ­vuo­roon keit­ti­öl­le... To­sin keit­ti­ö­töis­sä tun­nen ole­va­ni ai­na vä­hän it­sel­le­ni epä­var­mal­la alu­eel­la... Eh­kä me­di­a­työt oli­si­vat sit­ten­kin tu­tum­pia?

Nai­nen pu­he­li­mes­sa roh­kai­see mi­nua lem­pe­äs­ti. Mie­tin, et­tä teh­tä­väs­sä sai­si mah­dol­li­suu­den ol­la ker­to­mas­sa me­di­an kaut­ta ih­mi­sil­le asi­as­ta, jon­ka it­se ko­kee kal­leim­mak­si elä­mäs­sään. Oli­si­han se evan­ke­liu­min työ­tä, se­kin. Huo­maan vas­taa­va­ni myön­tä­väs­ti.

Pari kuu­kaut­ta myö­hem­min as­tun Tu­run lin­ja-au­to­a­se­mal­la bus­siin en­nen aa­mun­sa­ras­tus­ta. Edes­sä on vii­kon­lo­pun kurs­si Ra­nu­an kris­til­li­sel­lä kan­sa­no­pis­tol­la. Siel­lä tu­le­van ke­sän Su­vi­seu­ro­jen vas­tuu­hen­ki­löt, Tor­ni­on Su­vi­seu­ro­jen jär­jes­tä­jät, kou­lut­ta­vat mei­tä Po­rin Su­vi­seu­ro­jen vas­tuu­hen­ki­löi­tä tie­do­tu­sa­si­ois­sa.

Yri­tän ka­ris­taa lin­ja-au­to­mat­kal­la ar­jen huo­let tien­pen­kan pie­niin lu­mi­ka­soi­hin. Jo pelk­kä aja­tus, et­tä pää­sen en­sim­mäis­tä ker­taa elä­mäs­sä­ni viet­tä­mään vii­kon­lop­pua opis­tol­la, on vir­kis­tä­vä, sa­moin aja­tus sii­tä, et­tä saan tu­tus­tua muu­al­la Suo­mes­sa asu­viin us­kon­si­sa­riin ja -vel­jiin.

Po­ris­sa mi­nua on vas­tas­sa mui­ta kurs­sil­le läh­ti­jöi­tä, ja pää­sen jat­ka­maan mat­kaa sa­mal­la au­to­kyy­dil­lä. Mu­ka­via, tur­val­li­sia ih­mi­siä. Tut­tu­ja – sy­dä­mes­tä tut­tu­ja –, vaik­ka ta­paan hei­dät en­sim­mäis­tä ker­taa.

Pak­sun lu­mi­peit­teen kes­kel­lä il­lan hä­mä­ris­sä ui­nuu Ra­nu­an opis­to. Pää­sem­me heti ruo­ka­pöy­tään, niin ajal­li­seen kuin hen­gel­li­seen­kin: päi­väl­li­sen jäl­keen aloi­tam­me har­tau­del­la. Il­lak­si on jär­jes­tet­ty myös alus­tus ja kes­kus­te­lua, joi­den ku­lu­es­sa olo al­kaa ol­la jo ko­toi­sa. Olen omie­ni kes­kel­lä.

Seu­raa­van päi­vän oh­jel­ma on tii­vis, mut­ta in­nos­ta­va. Saan tie­toa ja har­joi­tus­ta tu­le­vaa työn­ku­vaa­ni var­ten. Mut­ta vaik­ka teem­me töi­tä, saan sa­mal­la ol­la kuin äi­din sy­lis­sä, ih­meel­li­ses­sä hoi­vas­sa ko­ko­nai­sen vii­kon­lo­pun ajan. Kai­kil­la on sama pää­mää­rä. Meil­lä on yh­tei­nen sy­dä­men halu teh­dä evan­ke­liu­min työ­tä: jär­jes­tää ta­pah­tu­ma, jos­sa sa­moin us­ko­vat saa­vat vir­kis­tyä us­kos­saan ja jos­sa kut­su­taan ja kuu­lu­te­taan ilo­sa­no­maa jo­kai­sel­le et­si­väl­le ih­mi­sel­le.

Lau­an­tai-il­ta­na mu­ka­na on myös ul­ko­puo­li­sen me­di­an edus­ta­ja. Toi­mit­ta­ja tie­dus­te­lee mi­nul­ta­kin, mik­si olen läh­te­nyt mu­kaan su­vi­seu­ra­työ­hön. Kan­ger­te­len vas­tauk­ses­sa­ni. Mi­ten il­mais­ta mo­tii­vi­ni kie­lel­lä, jon­ka voi pai­naa val­ta­me­di­aa edus­ta­vaan leh­teen? Jo­ten­kin saan so­per­ret­tua, et­tä kun it­se olen saa­nut löy­tää täs­sä jou­kos­sa Ju­ma­lan rau­han, on halu ol­la mu­ka­na ker­to­mas­sa sii­tä muil­le­kin.

Toi­mit­ta­ja tie­dus­te­lee myös, pi­ti­kö työ­teh­tä­vään lu­pau­tu­mis­ta miet­tiä. Ei­kö se vaa­di pal­jon työ­tun­te­ja? Yri­tän se­lit­tää, et­tä tämä jouk­ko on to­del­la kuin yk­si per­he. Sik­si on halu pal­vel­la toi­sia omal­la vuo­rol­laan, kun on saa­nut val­mii­siin Su­vi­seu­roi­hin niin mo­nes­ti men­nä. Jäl­ki­kä­teen har­mit­te­len köm­pe­lö­jä sa­na­va­lin­to­ja­ni, hi­das­ta kiel­tä­ni. Nyky-Suo­mes­sa, jos­sa us­ko­na­si­at ko­e­taan ylei­ses­sä kes­kus­te­lus­sa hy­vin hen­ki­lö­koh­tai­sik­si asi­oik­si – asi­oik­si, jois­ta ei sovi ää­neen pu­hua –, on vai­kea löy­tää so­pi­via sa­no­ja.

Sun­nun­tai­na aa­mu­pa­lal­la poh­dim­me po­ri­lais­ten kes­ken, mitä olem­me op­pi­neet. Mi­nul­la on tun­ne, et­tä teh­tä­vän­ku­va­ni on sel­kiy­ty­nyt, mut­ta sa­mal­la mie­tin mie­les­sä­ni, mah­dan­ko eh­tiä Po­ris­sa it­se kuun­te­le­maan yh­tään seu­ra­pu­het­ta. Vie­res­sä is­tu­va Po­rin Su­vi­seu­ro­jen pää­toi­mi­kun­nan pu­heen­joh­ta­ja to­te­aa, et­tä su­vi­seu­ra­or­ga­ni­saa­ti­os­sa teh­tä­vät ovat on­nek­si "ih­mi­sen ko­koi­sia". Jään miet­ti­mään to­te­a­mus­ta ja huo­maan tul­lee­ni vii­kon­lo­pun ai­ka­na sa­maan kä­si­tyk­seen. Teh­tä­vä­ni ei ol­lut niin suu­ri ja vas­tuul­li­nen kuin olin pe­län­nyt: vas­tuut ja teh­tä­vät on ja­et­tu niin mo­nil­le ih­mi­sil­le, et­tä ne to­del­la tun­tu­vat ta­val­li­sen ih­mi­sen ko­koi­sil­ta. Ja saar­nat voi on­nek­si kuun­nel­la in­ter­ne­tis­tä jäl­ki­kä­teen­kin.

Kurs­sin päät­tä­vis­sä seu­rois­sa ym­mär­rän hy­vin ver­tauk­sen ylit­se­vuo­ta­vas­ta mal­jas­ta – se ku­vaa hy­vin olo­ti­laa­ni. Tun­nen saa­nee­ni voi­mia pit­käk­si ajak­si eteen­päin. Ja ylit­se mal­ja vuo­taa­kin: kyy­ne­leet juok­se­vat no­roi­na pos­kil­le jäl­leen ker­ran, nyt kii­tol­li­suu­des­ta. Mi­nä­kö läh­din tän­ne an­ta­maan jo­tain yh­tei­sek­si hy­väk­si? Mi­nä­hän se olen ol­lut täs­sä täy­sin saa­va­na osa­puo­le­na. Seu­ra­pu­hu­ja­kin on lii­kut­tu­nut, ja hän sa­noit­taa yh­tei­set tun­not: kii­tos nou­see Ju­ma­lal­le ku­lu­nees­ta vii­kon­lo­pus­ta.

Olen saa­nut tu­tus­tua uu­siin, hie­noi­hin ih­mi­siin. Niin läm­pi­miin, niin ai­toi­hin, niin vaa­ti­mat­to­miin – kai­kes­ta ah­ke­ruu­des­taan ja osaa­mi­ses­taan huo­li­mat­ta. Niin tu­tu­no­loi­siin ja rak­kai­siin. Sy­dä­mes­tä nou­see hy­väs­tel­les­sä toi­vo­tus: Ju­ma­lan siu­naus­ta teil­le Tor­ni­on Su­vi­seu­roi­hin! Jää­kää Ju­ma­lan rau­haan.