– äi­ti, mik­si sinä teet noin? Se näyt­tää sut­tui­sel­ta, ky­syi pie­ni esi­kois­tyt­tä­re­ni mo­nes­ti, kun rei­lu kym­me­nen vuot­ta sit­ten aa­mui­sin lai­toin rip­si­vä­riä.

– Noo… ai­kui­set nai­set nyt vaan te­kee näin. Vaik­ka ihan tyh­mää­hän tämä on, vas­tai­lin häm­men­ty­nee­nä.

Asi­aa oli to­del­la vai­kea pe­rus­tel­la tyt­tä­rel­le. Jos oli­sin ker­to­nut, et­tä en ole luon­nol­li­se­na riit­tä­vän kau­nis, vaan jol­la­kin ta­paa puut­teel­li­nen, vir­heel­li­nen, jopa epä­siis­ti tai ruma, min­kä vies­tin hä­nel­le tu­le­va­na nai­se­na oli­sin an­ta­nut? Et­tä hän­kään ei kel­paa sel­lai­se­na kuin on? Et­tä meis­sä nai­sis­sa on ikään kuin jo syn­nyn­näi­ses­ti jo­tain vi­kaa, mikä pi­tää ih­mis­kä­sin kor­ja­ta?

Koin asi­an it­se vai­ke­ak­si tei­ni-iäs­sä, kun muut ikäi­se­ni ty­töt al­koi­vat mei­ka­ta. Vii­vyt­te­lin jopa kah­dek­san­nel­le luo­kal­le as­ti tois­ten aloi­tel­les­sa meik­kaus­ta vii­meis­tään ylä­as­teel­le siir­ryt­tä­es­sä. Kau­nis­tau­tu­mi­nen hou­kut­ti, mut­ta sil­ti jo­kin si­säl­lä­ni ky­syi: Mik­si en saa ol­la sel­lai­nen kuin olen? Kuka mei­dät nai­set tä­hän pa­kot­taa? Mik­si meik­kaa­mi­nen on kult­tuu­ris­sam­me kir­joit­ta­ma­ton sään­tö?

Sil­lä si­tä­hän se on, kir­joit­ta­ma­ton sään­tö. Se on vä­hin­tään nais­ten juh­la­pu­keu­tu­mi­seen kuu­lu­va ”pak­ko”. Joil­la­kin am­mat­ti­a­loil­la, ku­ten len­to­e­män­nil­lä, työ­hön jopa vaa­di­taan kas­vo­jen ehos­tus­ta. Meik­kaa­mi­nen, jota ai­em­min ylei­ses­ti pa­hek­sut­tiin suo­ma­lai­ses­sa kult­tuu­ris­sa, on tul­lut osak­si nor­maa­lia käy­tös­tä. Sii­tä on tul­lut jou­kon muo­dos­ta­ma nor­mi, jos­ta voi ol­la vai­kea poi­ke­ta. Näin ai­na­kin omas­sa nuo­ruu­des­sa­ni koin. Meik­kaa­ma­ton ih­mi­nen näyt­ti hel­pos­ti – us­ko­vai­sel­ta.

Kun olin tot­tu­nut nä­ke­mään pei­li­ku­va­ni mei­kat­tu­na, tun­sin it­se­ni ru­mak­si ja täy­sin alas­to­mak­si il­man meik­kiä. Yl­lät­tä­vä ve­si­sa­de, jos­ta olin lap­se­na saat­ta­nut naut­tia – kil­jah­del­len juos­ta ke­säi­ses­sä suih­kus­sa – oli nyt kau­his­tus: ko­to­na mie­les­tä­ni kau­niik­si maa­la­tut sil­mät su­li­vat­kin ru­mik­si mus­tik­si vii­ruik­si pos­kil­le. Muis­tan myös, kuin­ka pe­lot­ta­va nuo­rel­le nai­sel­le oli aja­tus sii­tä, et­tä nai­mi­siin men­nes­sä jou­tui­sin jos­sain vai­hees­sa pal­jas­ta­maan oi­ke­at kas­vo­ni mie­hel­le­ni.

Olin jo nai­mi­sis­sa ja pien­ten las­ten äi­ti, kun mi­nua tuli pu­hut­te­le­maan ka­dul­la erään us­kon­suun­tauk­sen edus­ta­jia – kak­si voi­mak­kaas­ti mei­kat­tua nais­ta. Olin tuol­loin jo he­rän­neel­lä mie­lel­lä ja kiin­nos­tu­nut us­ko­na­si­ois­ta, mut­ta nais­ten ul­koi­nen ole­mus he­rät­ti mi­nus­sa ky­sy­myk­siä: Mik­si he ei­vät us­kal­ta­neet esit­tää asi­aan­sa omil­la kas­voil­laan? Jos he ajat­te­li­vat ole­van­sa Ju­ma­lan luo­mia, mik­si heil­lä oli tuol­lai­set mas­kit? Jos­tain syys­tä van­hoil­lis­les­ta­di­o­lai­sen ys­tä­vä­ni luon­nol­li­nen ole­mus tuli mie­lee­ni. Pal­jaat kas­vot – yh­des­sä hä­nen muun elä­män­sä kans­sa – to­dis­ti­vat mi­nul­le hä­nen us­kos­taan il­man sa­no­ja.

Sil­ti muis­tan, kuin­ka Ju­ma­laa et­sies­sä­ni jos­kus ai­van ru­koi­lin, et­tei mi­nun tar­vit­si­si luo­pua meik­kaa­mi­ses­ta­kin. Et­tei mi­nua rii­sut­tai­si ai­van kai­kes­ta. Et­tei mi­nun tar­vit­si­si jo pel­käl­lä ul­ko­nä­öl­lä­ni tun­nus­taa, et­tä us­kon.

Mut­ta kuin­ka kä­vi­kään? Vä­lit­tö­mäs­ti Ju­ma­lan val­ta­kun­nan löy­det­ty­ä­ni ha­lu­sin heit­tää kaik­ki mei­kit ros­kiin. Ku­kaan ei mi­nua tä­hän ke­hot­ta­nut, mut­ta tie­sin, et­tä en enää kos­kaan ha­lu­ai­si tuh­ria naa­maa­ni, sil­lä sil­tä nyt omat kau­nis­tau­tu­mi­sy­ri­tyk­se­ni tun­tui­vat. Minä ha­lu­sin ol­la nyt Ju­ma­lan luo­mus, juu­ri sel­lai­nen, jol­lai­sek­si hän mi­nut loi.

Koko kau­neus­kä­si­tyk­se­ni tai­si tuos­sa kään­ty­myk­sen het­kes­sä muut­tua, sil­lä aloin näh­dä seu­rois­sa is­tu­vat nai­set ta­vat­to­man kau­nii­na. Eh­kä­pä sain ta­kai­sin lap­sen sil­mät, sil­lä ym­mär­sin nyt täy­sin, mi­ten pik­ku­tyt­tö­ä­ni oli äi­din naa­man ”sut­taa­mi­nen” häi­rin­nyt.

Esiin­ty­mi­nen meik­kaa­mat­to­ma­na työ­e­lä­mäs­sä ja su­ku­juh­lis­sa ei ol­lut yh­täk­kiä kui­ten­kaan help­poa. Koin it­se­ni pit­kään hy­vin ru­mak­si. Sil­ti mi­nus­ta tun­tui hy­väl­tä: sain esiin­tyä omal­la naa­mal­la­ni, peit­te­le­mät­tä mi­tään. Kun mi­nut hy­väk­syt­tiin juu­ri sel­lai­se­na, se tun­tui us­ko­mat­to­man hy­väl­tä. Täl­lä ta­val­la, minä luu­len, it­se­tun­to­ni al­koi ehey­tyä ja pa­ran­tua oi­ke­al­la, ter­veel­lä ta­val­la.

Mie­les­tä­ni vai­kut­taa sil­tä, et­tä ul­ko­nä­kö­pai­neet ovat suo­ma­lai­ses­sa kult­tuu­ris­sa vain kas­va­mas­sa: ir­to­rip­set, gee­li­kyn­net, hius­ten vär­jäys ovat mo­nel­le nai­sel­le ar­ki­päi­vää. Tie­dän, mil­tä tun­tuu ol­la mu­ka­na tuos­sa pai­nees­sa: on seu­rat­ta­va tren­de­jä ja ol­ta­va ku­ten muut, et­tä vai­kut­tai­si huo­li­tel­lul­ta ja nor­maa­lil­ta ih­mi­sel­tä. En­tä sit­ten, kun mu­kaan tu­le­vat ai­na vah­vem­min myös kau­neus­leik­kauk­set? On­ko it­sen­sä muok­kaa­mi­sel­la mi­tään pää­te­pis­tet­tä?

Tun­nen, et­tä us­ko­vai­se­na nai­se­na mi­nul­la on etuo­i­keus ja va­paus ol­la meik­kaa­mat­ta. Vaik­ka meik­kaa­mat­to­muus ei ole asia, joka kuu­lui­si oleel­li­ses­ti us­kon yti­meen, se on yk­si niis­tä asi­ois­ta, joi­den koh­dal­la olen saa­nut tun­tea ole­va­ni va­paa, ter­ve, ehyt ih­mi­nen. Ar­vo­kas, Ju­ma­lan juu­ri täl­lai­sek­si tar­koit­ta­ma yk­si­lö.

Uu­den tes­ta­men­tin Pie­ta­rin kir­jees­sä nais­ten kau­nis­tau­tu­mi­ses­ta kir­joi­te­taan näin: ”äl­kää pi­tä­kö tär­ke­ä­nä ul­ko­nais­ta kau­nis­tus­ta, äl­kää hius­lait­tei­ta, kul­ta­ko­ru­ja tai hie­no­ja vaat­tei­ta. Tei­dän kau­nis­tuk­sen­ne ol­koon ka­to­a­ma­ton­ta: sa­las­sa ole­va sy­dä­men ih­mi­nen, lem­peä ja sä­vyi­sä hen­ki. Tämä on Ju­ma­lan sil­mis­sä kal­li­sar­vois­ta” (1.Piet. 3:3–4). Mie­lee­ni tu­lee, et­tä oli­sin ha­lun­nut nuo­re­na kuul­la tä­män kal­tai­sia elä­mä­noh­jei­ta, tä­män kal­tai­sia kau­nis­tau­tu­mi­soh­jei­ta mai­nos­ku­vien täy­del­lis­ten nais­kas­vo­jen ja -var­ta­loi­den an­ta­man mal­lin si­jaan.

Mi­ten ar­vo­kas­ta oli­si­kaan nuor­ten tyt­tö­jen saa­da täs­sä­kin ajas­sa kuul­la, et­tä heis­sä on pal­jon tär­ke­äm­pää­kin kuin ul­ko­nä­kö! Et­tä he ovat pal­jon muu­ta­kin kuin ul­koi­nen kuo­ri. Mi­ten tär­ke­ää hei­dän oli­si saa­da kuul­la: sinä olet ar­vo­kas Ju­ma­lan luo­ma ih­mi­nen juu­ri sel­lai­se­na kuin sinä olet.