Viik­koa en­nen pää­si­äis­tä mie­he­ni läh­tee työ­reis­suun. Viik­ko yk­sin­huol­ta­ja­na avaa sil­mät ai­na hy­vin huo­maa­maan kump­pa­nin suu­ren ar­von ar­jen ja­ka­ja­na. Kun on yk­sin huo­leh­dit­ta­va las­ten he­rä­tyk­sis­tä, vie­tä­vä tar­ha­lai­nen en­nen töi­hin me­noa, ha­et­ta­va lap­si, käy­tä­vä kau­pas­sa, lai­tet­ta­va ruo­kaa ja sii­vot­ta­va jäl­jet, huo­leh­dit­ta­va pyy­kit, il­ta­pe­sut ja il­ta­sa­dut, eh­tii mo­nes­ti kai­va­ta puo­li­so­aan. On­nek­si isom­mat lap­set jo ovat apu­na as­ti­an­pe­su­ko­neen tyh­jen­tä­ji­nä, ruu­an­lai­tos­sa­kin, lap­sen­vah­tei­na kaup­pa­reis­su­jen ai­ka­na. Ja nuo­rin­kin on jo niin iso, et­tä erää­nä il­ta­na huo­maan is­tu­va­ni yk­sin olo­huo­neen soh­val­la tyh­jäs­sä asun­nos­sa. Lap­set ovat ka­ve­reil­laan, ku­kin ta­hol­laan. Mies pois­sa. Sei­nis­tä kai­kuu hil­jai­suus. Täl­lai­sel­ta­ko tun­tuu sit­ten, kun pesä on tyh­jen­ty­nyt?

Vii­kon lo­pul­la hää­möt­tää pää­si­äis­lo­ma. Kii­ras­tors­tain il­ta­na huo­kai­sen hel­po­tuk­ses­ta. Avaan ra­di­on. Is­tun soh­val­le ja kut­sun nuo­rim­mai­set kai­na­loo­ni. Mat­teus-pas­si­on sä­ve­let sol­ju­vat kau­niin juh­lal­li­si­na, vä­lil­lä rii­pai­se­vi­na. Lu­em­me las­ten­kir­jas­ta, Va­pah­ta­jam­me Jee­sus, pää­si­äi­sen ta­pah­tu­mis­ta: vii­mei­ses­tä ate­ri­as­ta, jal­ko­jen pe­sus­ta, Pie­ta­rin kol­mes­ta kiel­tä­mi­ses­tä ja kat­ke­ras­ta it­kus­ta, Jee­suk­sen lem­pe­äs­tä kat­sees­ta. Kär­si­myk­ses­tä, ris­tin­kuo­le­mas­ta ja pää­si­äi­sen ih­mees­tä. Pää­si­äi­sen sa­no­ma tu­lee lä­hel­le: Jee­suk­sen kä­sit­tä­mä­tön rak­kaus ja lem­peys syn­tis­tä koh­taan. Ju­ma­lan ar­mol­li­suus. Jos­pa aa­mul­la läh­ti­si kirk­koon, suun­nit­te­len.

En­nen nuk­ku­maan­me­noa nuo­rim­mai­nen al­kaa ok­sen­taa. Sai­ras­te­lu jat­kuu läpi yön. He­rä­tyk­siä tu­lee tun­nin, pa­rin vä­lein. Vä­lil­lä juok­sen ha­ke­mas­sa nään­ty­väl­le vet­tä. Pa­hal­ta tun­tuu kat­soa pie­nen kär­si­mys­tä, vaik­ka ei va­ka­vam­mas­ta ole­kaan kyse.

Yö al­kaa saa­da myös koo­mi­sia piir­tei­tä: Juu­ri kun olen nu­kah­ta­nut, saa­puu mies ko­tiin kah­den ai­kaan yöl­lä. He­rään ja so­per­te­len ter­ve­tu­lo­sa­nat. Pa­rin tun­nin pääs­tä ma­kuu­huo­neen ovel­la sei­soo esi­koi­nen. Hän on oma­toi­mi­ses­ti läh­dös­sä Lap­piin ys­tä­vän­sä luok­se, mut­ta lin­ja-au­to ei saa­pu­nut­kaan py­hä­ai­ka­tau­lun mu­kai­ses­ti. Mikä oli­kaan tak­sin nu­me­ro, tei­ni tie­dus­te­lee. Mies läh­tee avuk­si. Mi­ten iha­naa, kun kai­kes­ta ei tar­vit­se­kaan enää huo­leh­tia it­se! Uneen vai­pu­es­sa­ni lä­he­tän tai­vaan Isäl­le pyyn­nön mat­ka­lai­sen ja pie­nen sai­ras­ta­jan puo­les­ta sekä kii­tok­se­ni puo­li­son pa­luus­ta. Kun aa­mu­yös­tä tau­ti hel­lit­tää, ja uni mais­tuu ma­keim­mal­ta, al­kaa kän­nyk­kä soi­da keit­ti­ös­sä. Olen unoh­ta­nut pois­taa kel­lo kuu­den ar­ki­he­rä­tyk­sen!

Pit­kä­per­jan­tai­na val­lit­see ko­dis­sam­me hil­jai­suus ai­van luon­nos­taan. Yk­si ret­kot­taa soh­val­la, toi­nen ma­kuu­huo­nees­sa. Po­jat ovat ter­vei­tä, mut­ta ym­mär­tä­vät leik­kiä hil­jaa. Teen kä­ve­ly­len­kin pil­vi­ses­sä sääs­sä hau­taus­maal­la. Ve­dän rai­kas­ta il­maa keuh­kot täy­teen. Mi­ten hyvä, et­tä on py­hä­päi­vä – va­paa­päi­vä! Aa­mu­kirk­ko jäi kyl­lä­kin vä­liin, ei­kä il­ta­seu­roi­hin­kaan pää­se. Mut­ta edes­sä on vie­lä sun­nun­tain pää­si­äis­seu­rat ja ju­ma­lan­pal­ve­luk­seen­kin jo­nain päi­vä­nä eh­ti­si.

Il­ta­päi­väl­lä kai­van mak­ka­ra­keit­to­ai­nek­set esiin. Va­lu­tan vet­tä mul­tai­sil­le pe­ru­noil­le. Nii­den kuo­ri­mi­ses­sa on elä­män tur­val­li­nen ar­ki­suus läs­nä. Tätä olen kai­van­nut kii­rei­si­nä ke­vät­tal­ven päi­vi­nä, ta­ju­an: ta­val­lis­ta per­he­ar­kea. Au­rin­ko he­rää. Las­ten pää­si­äis­ruo­hot vi­her­tä­vät ik­ku­nal­la. Mie­tin ku­lu­nut­ta yö­tä. On meil­lä elä­mää, käy mie­les­sä­ni, ja hy­myi­lyt­tää. Niin hie­noa, kun elä­mä on vie­lä täyt­tä.

Lan­ka­lau­an­tain sii­vo­an tal­vea ulos nur­kis­ta. Mie­les­sä­ni on ra­ken­taa ko­tiin tänä vuon­na pää­si­äi­sen juh­la – talo raik­kaa­na, ruo­ka­pöy­tä juh­laan pu­et­tu­na. Mies he­rää hy­vän­tuu­li­se­na, käy len­kil­lä ja kek­sii it­sel­leen puu­haa il­ta­päi­väk­si au­to­tal­lis­sa. Kun pa­laan kau­pas­ta ruo­ka­kas­sien kans­sa ja jat­kan lat­ti­oi­den kuu­raus­ta, alan tus­kas­tua puo­li­son ym­mär­tä­mät­tö­myy­teen: mikä siel­lä au­to­tal­lis­sa juu­ri nyt on niin täh­del­lis­tä, kun oli­si juh­las­sa­kin val­mis­te­le­mis­ta! Sit­ten ta­ju­an, et­tei mies tie­dä, et­tä olen saa­nut pää­hä­ni per­heen yh­tei­sen pää­si­äis­juh­lan – em­me­hän sitä yleen­sä ole eri­tyi­sem­min ko­to­na val­mis­tel­leet. Saan nie­lais­tua tur­me­luk­sen möy­kyn ta­kai­sin ma­haa­ni, en­nen kuin se pää­see pi­laa­maan ko­din hy­vän­mie­len sään.

Las­kos­tan puh­taat ver­hot na­rul­le ja kut­sun toi­pu­neen kuo­puk­sen kans­sa­ni lei­po­maan. Tyt­tö se­koit­taa har­taa­na su­la­vaa suk­laa­ta. äi­din ra­kas apu­lai­nen! Oh­jeen kak­ku vai­kut­taa tai­doil­le­ni haas­ta­val­ta – ei­kä lop­pu­tu­los muis­tu­ta­kaan ku­van mal­lia – mut­ta se on teh­ty yh­tei­ses­sä rak­kau­des­sa.

Pää­si­äi­saa­mu val­ke­nee au­rin­gon kyl­vys­sä. Olo­huo­neen pöy­däl­lä pais­taa nar­sis­sien kel­tai­nen, il­mas­sa tuok­suu puh­tai­den ver­ho­jen ke­vään rai­kas. Lap­set rien­tä­vät et­si­mään pii­lo­tet­tu­ja suk­laa­mu­nia. Otan ku­pin kah­via ja is­tun soh­val­le Päi­vä­mie­hen kans­sa. Kään­nän esiin har­taus­teks­tin: ”Minä en ole kuol­lut, vaan elän!” Niin tur­val­li­nen, ih­meel­li­nen sa­no­ma! Mi­ten hyvä on­kaan elää näin – päi­vän lap­se­na. Täyt­tä elä­mää.