Jou­lu lä­hes­tyy, mut­ta maa on Ete­lä-Suo­mes­sa yhä mus­ta. Töis­tä ko­tiin aja­es­sa al­kaa jo ol­la pi­me­ää, vaik­ka kel­lo ei ole nel­jää­kään. Mi­nul­la on ol­lut mu­ka­va työ­päi­vä. Olen ol­lut töis­sä vir­keä ja hy­vän­tuu­li­nen, ja saa­nut vas­ta­kai­ku­na hy­vän­tuu­li­suut­ta myös op­pi­lail­ta­ni. Nuo­ret voi­vat ha­lu­tes­saan ol­la to­del­la iha­nia, mie­tin.

Haen yh­den lap­sen päi­vä­ko­dis­ta ja toi­sen kou­lus­ta. Ko­tiin saa­vut­tu­a­ni huo­maan, et­tä vä­sy­mys al­kaa taas val­la­ta ke­hon kuin var­pais­ta koh­ti kau­laa nou­se­va tul­va­ve­si. On pak­ko an­taa pe­rik­si ja men­nä päi­vä­u­nil­le, ku­ten mui­na­kin päi­vi­nä vii­me ai­koi­na. Nu­kun si­ke­äs­ti yli tun­nin ja kun he­rään, olen yhä vä­sy­nyt. On­ko­han tämä ihan nor­maa­lia vä­sy­mys­tä, minä mie­tin. Vä­lil­lä tun­tuu, et­tä en kes­tä hen­gis­sä tä­män pi­me­än ajan ylit­se. En mil­lään jak­sai­si nous­ta.

Vä­sy­mys ei ole ai­no­as­taan fyy­sis­tä. Vaik­ka työ­päi­vät su­ju­vat hy­vin, olen vii­me ai­koi­na tun­te­nut jon­kin­lais­ta ma­sen­nus­ta, elä­män­ha­lu­ni on ol­lut ka­teis­sa. Lä­hes­ty­vään jou­luun olen val­mis­tau­tu­nut ru­tii­ni­no­mai­ses­ti. Las­ten kans­sa olem­me kyl­lä lei­po­neet pi­par­ka­kut ja jou­lu­tor­tut. Lah­ja­os­tok­set­kin ovat jo hy­väl­lä mal­lil­la. Mut­ta en osaa jou­lu­a­kaan eri­tyi­sem­min odot­taa. Haa­vei­len­ko minä enää mis­tään? Odo­tan­ko täl­tä elä­mäl­tä mi­tään? Mis­tä löy­dän voi­man nous­ta ja elää elä­mää­ni? Tai­va­si­kä­vä on toi­si­naan kova.

Sit­ten muis­tu­tan it­sel­le­ni: vuo­si on ol­lut ras­kas, eten­kin tämä syk­sy. Me­ne­tin lop­pu­ke­säs­tä ai­no­an si­sa­re­ni, pik­ku­sis­ko­ni, joka oli sai­ras­ta­nut pit­kään. Lä­hes­ty­vä jou­lu on tuo­nut hä­net mo­nes­ti mie­leen. Vaik­ka ajat­te­len pääs­see­ni jo pa­him­mas­ta tus­kas­ta yli, on hil­jai­nen suru asu­nut koko syk­syn sy­dä­mes­sä­ni. Eh­kä mi­nun oli­si ol­ta­va ar­mol­li­nen it­sel­le­ni ja hy­väk­syt­tä­vä voi­mie­ni ra­jal­li­suus.

Kis­kon it­se­ni ylös. Pää­sen val­mii­seen ruo­ka­pöy­tään, mie­hen lait­ta­maan. On­nek­si ai­na sen­tään toi­nen meis­tä jak­saa: pari vii­me viik­koa puo­li­so on maan­nut sän­gys­sä fluns­sai­se­na. Juon kah­vin ja pää­tän läh­teä il­ta­seu­roi­hin, vaik­ka en tun­ne ole­va­ni seu­ral­li­sel­la tuu­lel­la. Mie­li te­kee kui­ten­kin sa­nan­kuu­loon.

Pen­kis­sä is­tuu ilok­se­ni tut­tu ih­mi­nen, ys­tä­vä, jon­ka vie­reen on help­po is­tah­taa.

– Jos­kus voi tun­tua sil­tä, et­tä mi­ten jak­san tätä elä­mää. Mut­ta ei tar­vit­se­kaan jak­saa kuin as­kel ker­ral­laan, päi­vä ker­ral­laan. Ju­ma­la an­taa sii­hen voi­mat, pu­hu­jan suus­ta ti­pah­te­le­vat loh­dul­li­set sa­nat.

Ai­van suo­raan mi­nul­le tar­koi­te­tut. Pu­hu­ja ker­too, et­tä oman us­kon vä­hyys­kin voi epäi­lyt­tää. Hän lai­naa edes­men­neen pu­hu­jan, Vil­le Suu­ta­rin, sa­no­ja:

– älä vä­hät­te­le us­ko­a­si. Se on Ju­ma­lan lah­ja. Sil­lä pää­see pe­ril­le. Vaik­ka se us­ko tun­tui­si vä­häi­sel­tä, sil­lä­kin us­kol­la pää­see pe­ril­le.

Huo­maan pu­hu­jan lii­kut­tu­van. Hän on var­mas­ti jou­tu­nut it­se­kin tun­te­maan tuo­ta us­kon vä­häi­syyt­tä. Voi, mi­ten hy­väl­tä tun­tuu kuu­lua tä­hän vä­häis­ten jouk­koon! Jouk­koon, jos­sa ei ole suu­ria ja mah­ta­via. Jos­sa kaik­ki ovat sa­man­lai­sia ar­mon ker­jä­läi­siä. Mie­tin, et­tä tuo­kin pu­hu­ja us­koo sa­mal­la ta­val­la kuin minä, ja on us­ko­vai­se­na yh­tä pie­ni ja nöy­rä kuin kaik­ki muut, vaik­ka työs­ken­te­lee­kin mer­kit­tä­väs­sä ase­mas­sa yh­teis­kun­nas­sa. Täl­lais­ta voi ol­la vain Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­sa.

Täl­lais­ta voi ol­la vain Sei­men lap­sen ää­rel­lä, hal­vas­sa tal­lis­sa.

Pu­hu­ja tu­lee ky­se­le­mään kuu­lu­mi­si­a­ni seu­ro­jen lo­put­tua. On hyvä pur­kaa sy­dän­tä hä­nel­le ja vie­res­sä is­tu­val­le ys­tä­väl­le­ni. Ker­toa, et­tä vuo­si on ol­lut rank­ka. Mut­ta kuin­ka sa­mal­la olen ko­ke­nut, et­tä en­tis­tä­kin tär­ke­äm­pää on ol­lut tart­tua Raa­mat­tuun ja ha­keu­tua seu­roi­hin. Eh­kä sik­si ko­et­te­le­muk­sia suo­daan­kin – et­tä kir­kas­tui­si, mis­sä on ai­noa voi­man­läh­de, ai­noa asia, joka ei petä.

On mu­ka­va kuul­la tois­ten kuu­lu­mi­sia, kuul­la, mi­ten he voi­vat. Tie näyt­täy­tyy taas pal­jon sel­ke­äm­pä­nä, kun ei tar­vit­se yk­sin jak­saa.

Ko­tiin aja­es­sa mai­se­ma ei vai­ku­ta enää mus­tal­ta. Elä­mä ei tun­nu enää loh­dut­to­mal­ta. Minä saan ol­la Ju­ma­lan lap­si! Ja vaik­ka tai­vas­toi­vo siin­tää­kin mie­les­sä, on elä­mä lah­jaa täs­sä ja nyt. Tal­lin jou­lu on läs­nä vuo­den jo­kai­ses­sa päi­väs­sä. Köy­hän sy­dä­men suu­rim­pa­na aar­tee­na.