Jos­kus on ol­ta­va vain hil­jaa. Ta­pah­tuu asi­oi­ta, joi­den yli ei löy­dä sa­no­ja. Elä­mä my­kis­tää. Ko­et­te­le­mus ot­taa lii­an ko­val­la kä­del­lä kiin­ni. Tai elä­mä tar­jo­aa lah­jo­jaan, joi­ta ei ole osan­nut edes toi­voa.

Taak­se on jää­mäs­sä kesä, joka toi eteen mo­lem­pia: lah­jo­ja ja ko­et­te­le­muk­sia. Mo­lem­mat pa­kot­ti­vat hil­jen­ty­mään ja le­pää­mään. Olin ir­ti uu­tis­vir­rois­ta. Vie­lä­kään en tah­do jak­saa lu­kea sa­no­ma­leh­teä: maa­il­man uu­ti­set pai­na­vat lii­kaa. Ih­mis­ten tus­ka polt­taa. Jos­kus, kun omas­sa elä­mäs­sä­kin on tar­peek­si asi­oi­ta, sitä pai­noa ei jak­sa ot­taa vas­taan.

Il­man us­koa Kaik­ki­val­ti­aa­seen tuo pai­no kä­vi­si sie­tä­mät­tö­mäk­si.

Olen ke­säl­lä kat­sel­lut aal­lon pärs­kei­tä, per­ho­sia, kyp­sy­vää vil­jaa. Ah­mi­nut ai­kaa per­heen kans­sa. Ha­lun­nut näh­dä elä­mäs­sä kau­niin. Ja naut­ti­nut sii­tä hy­väs­tä, jota osal­le­ni on pais­ta­nut – yl­lin kyl­lin.

Olen hil­jai­suu­teen ve­täy­ty­es­sä­ni ol­lut mel­ko yk­sin, tar­vin­nut sitä. Sil­ti toi­saal­ta kai­van­nut ys­tä­viä. Mut­ta jos­kus on kai hy­vä­kin jou­tua kai­paa­maan. Kun il­mas­sa al­kaa tuok­sua kir­peys, kun tal­vi­va­ras­tot on ke­rät­ty voi­mia täy­teen, on ai­ka taas naut­tia so­si­aa­li­suu­des­ta, il­lan­vie­tois­ta, koh­da­ta, kuul­la ja pu­hua.

Hil­jai­suu­den ai­ka on tul­lut koh­dal­le­ni myös Päi­vä­mie­hen blo­gis­ti­na – tämä on vii­mei­nen blo­gi­teks­ti­ni. Tun­tuu sil­tä, et­tä tär­keim­mät aja­tuk­se­ni olen jo sa­no­nut. Olen mie­les­sä­ni käy­nyt läpi blo­gi­mat­ka­ni vai­hei­ta, pun­nin­nut, kan­nat­ti­ko mat­kal­le läh­teä. Sai­sin­ko kos­kaan enää uut­ta työ­paik­kaa, kun Goog­le an­te­li­aas­ti tun­nus­taa us­koa puo­les­ta­ni? Mitä muu­ta täs­tä kai­kes­ta seu­raa? Näi­tä mie­tin jo mat­kal­le läh­ties­sä­ni. Tänä aa­mu­na ava­sin Raa­ma­tun. Van­han tes­ta­men­tin lu­vus­sa ku­nin­gas Daa­vid sa­noo vai­mol­leen Mi­ka­lil­le: ”Her­ran edes­sä minä tah­don iloi­ta, vaik­ka jou­tui­sin alen­tu­maan vie­lä tä­tä­kin enem­män ja hal­ven­ta­maan it­se­ni omis­sa­kin sil­mis­sä­ni” (2. Sam. 6: 21–22). Juu­ri niin. Ei us­ko­aan tun­nus­ta­mal­la kun­ni­aan­sa ker­ry­tä, mut­ta minä tah­don muis­taa nii­tä ih­meel­li­siä te­ko­ja, joi­ta Her­ra on mi­nul­le teh­nyt ja ker­toa niis­tä muil­le­kin.

Kii­tän Si­nua, joka olet kans­sa­ni kul­ke­nut kap­pa­leen mat­kaa. Kii­tän Tai­vaan Isää täs­tä ajas­ta.

Jak­se­taan us­koa! Jää­kää rak­kaat si­sa­ret ja vel­jet Ju­ma­lan rau­haan.