Nu­ku­tin rei­lu kuu­kau­si sit­ten lap­si­a­ni, kun yk­si heis­tä al­koi it­keä loh­dut­to­mas­ti. Olim­me jo ta­pam­me mu­kaan lu­ke­neet il­ta­ru­kouk­sen ja siu­nan­neet toi­si­am­me evan­ke­liu­mil­la, syn­nin­pääs­tön sa­noil­la. Lau­les­ke­lim­me il­ta­lau­lu­jam­me, kun it­ku yl­lät­tä­en al­koi.

Lap­si ei heti pys­ty­nyt ker­to­maan, mikä hän­tä it­ket­ti. Lo­pul­ta hän nyyh­ky­tys­ten lo­mas­ta pa­rah­ti:

– Mi­nua al­koi it­ket­tää se, et­tä jos­kus sinä, äi­ti, kuo­let.

– Voi kul­ta pie­ni. älä sel­lais­ta mu­reh­di. Sinä olet var­maan sil­loin jo ai­kui­nen ih­mi­nen, yri­tin loh­dut­taa.

– Ja ei­vät­hän us­ko­vai­set edes oi­ke­as­taan kuo­le. Me pää­sem­me kaik­ki sin­ne Tai­vaan ko­tiin, ikui­seen elä­mään. Siel­lä saa­daan ol­la ai­na yh­des­sä, et­sis­ke­lin oi­kei­ta sa­no­ja.

Jos­ta­kin syys­tä lap­se­ni mie­leen oli tul­lut aja­tus, jon­ka jo­kai­nen ih­mi­nen jos­sain vai­hees­sa jou­tuu koh­taa­maan: omien lä­heis­ten ja oman­kin elä­män kä­sit­tä­mä­tön ra­jal­li­suus. Pu­huim­me asi­as­ta pal­jon vii­me syk­sy­nä si­sa­re­ni kuo­le­man jäl­keen. Us­kon tuo­ma ikui­sen elä­män toi­vo oli sil­loin suu­ri loh­tu, kun yri­tin asi­aa it­sel­le­ni ja lap­sil­le­ni se­lit­tää.

Mut­ta nyt ei­vät mit­kään sa­nat tun­tu­neet tuo­van lap­sel­le loh­tua. Yh­täk­kiä it­kui­nen ää­ni pyy­si:

– äi­ti, saan­ko minä vie­lä uu­des­taan us­koa kaik­ki syn­nit an­teek­si?

Häm­mäs­tyin pyyn­töä.

– Saat us­koa kaik­ki syn­nit an­teek­si, Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä.

Lap­si rau­hoit­tui vä­lit­tö­mäs­ti. Ja minä olin jäl­leen ker­ran ih­meis­sä­ni evan­ke­liu­min voi­man edes­sä: Mi­nun lap­se­ni ko­kee evan­ke­liu­min ai­van sa­moin kuin minä! Hän ko­kee saa­van­sa sen kaut­ta it­sel­leen rau­han ja va­pau­tuk­sen kai­kes­ta, mikä vai­vaa, kai­kes­ta mikä pe­lot­taa. Tuo aja­tus an­toi uut­ta voi­maa mi­nul­le, joka olin juu­ri rä­pi­köi­nyt epäi­lys­ten sy­vis­sä ve­sis­sä.

Niin, pit­kän ja ras­kaan tal­ven jäl­keen huo­ma­sin ole­va­ni suu­ris­sa epäi­lyk­sis­sä. Epäi­lyk­siä on ai­heut­ta­nut oma huo­nous: Jak­san­ko pe­ril­le as­ti? Vie­lä­kö mi­nun on lupa us­koa? Voi­ko ar­mo riit­tää näi­den­kin syn­tien jäl­keen? Kel­paan­ko tä­hän jouk­koon? Toi­si­naan taas olen al­ka­nut näh­dä vi­ko­ja toi­sis­sa us­ko­vai­sis­sa: voi­ko tämä sit­ten­kään ol­la Raa­ma­tun ku­vaa­ma Ju­ma­lan las­ten jouk­ko? Ja vaik­ka tuol­loin kuin­ka it­sel­le­ni muis­tut­tai­sin, et­tä meil­lä on aar­re ”sa­vi­sis­sa as­ti­ois­sa”, huo­maan us­ko­ni hor­ju­van.

Tuol­lai­si­na het­ki­nä olen jou­tu­nut kas­vo­tus­ten hy­vin pe­rim­mäis­ten ky­sy­mys­ten kans­sa: Mikä mi­nut pi­tää us­ko­mas­sa? Mikä mi­nut pi­tää täl­lä tiel­lä?

Olen mo­nes­ti tör­män­nyt sel­lai­seen kä­si­tyk­seen, et­tä van­hoil­lis­les­ta­di­o­lai­set ovat tii­vis yh­tei­sö, jon­ka jä­se­niä si­too toi­siin­sa en­nen kaik­kea su­ku­lai­suus- ja ys­tä­vyys­suh­teet. Ku­vit­te­lin näin it­se­kin sil­loin, kun jouk­koa ul­ko­a­päin tark­kai­lin. Ajat­te­lin, et­tei­vät les­ta­di­o­lai­set käy esi­mer­kik­si Su­vi­seu­rois­sa niin­kään us­kon vuok­si, vaan pää­a­si­as­sa sik­si, et­tä he sai­si­vat siel­lä ta­va­ta ys­tä­vi­ään ja su­ku­lai­si­aan. Näin­hän mo­net saat­ta­vat leh­ti­haas­tat­te­luis­sa sa­noa – ja mo­nel­le tämä asia var­mas­ti tär­keä on­kin. Mut­ta sil­ti, us­koi­sin, suu­rim­mal­le osal­le tär­kein­tä on kui­ten­kin Ju­ma­lan sana ja pyhä evan­ke­liu­mi, vaik­ka niis­tä voi ol­la vai­ke­am­pi haas­tat­te­li­jal­le mai­ni­ta. Su­vi­seu­rat ei­vät oli­si mi­tään il­man kaik­ki­al­le kan­tau­tu­vaa Ju­ma­lan sa­nan saar­naa, joka an­taa us­ko­vais­ten rin­taan sel­lai­sen ilon ja rau­han, et­tä pa­him­man­kin ku­ra­vel­lin kes­kel­lä voi ko­kea ole­van­sa lä­hel­lä tai­vas­ta. Vaik­ka tur­me­lus­kin mat­kas­sa mu­ka­na kul­kee.

It­sel­lä­ni ei ole us­ko­vai­sia su­ku­lai­sia, ei­kä ko­vin laa­jaa us­ko­vais­ten ys­tä­vien pii­ri­ä­kään. Epäi­lys­ten het­kel­lä luo­pu­mi­nen oli­si siis mel­ko help­poa, jos kyse oli­si vain ih­mi­sis­tä. Mikä mi­nua pi­dät­te­lee täs­sä jou­kos­sa, täl­lä tiel­lä?

Yk­si on, jota en pys­ty epäi­le­mään.

Ar­mo­e­van­ke­liu­mia minä en epäi­le. Het­ke­ä­kään en pys­ty epäi­le­mään sen evan­ke­liu­min voi­maa, jon­ka olen vain tä­män jou­kon kes­kel­tä saa­nut löy­tää. ”Her­ra, ke­nen luo me me­ni­sim­me? Si­nul­la on ikui­sen elä­män sa­nat” ( Joh.6:68). Näin sa­noi Si­mon Pie­ta­ri Jee­suk­sel­le, ja sa­moin koen minä tä­män Ju­ma­lan las­ten jou­kon kes­kel­lä. Sii­nä evan­ke­liu­mis­sa olen saa­nut ko­kea jal­ko­je­ni al­la niin lu­jan kal­li­on, et­tä se ei hor­ju, vaik­ka kaik­ki muu ym­pä­ril­tä pet­täi­si.

”Minä ylis­tän si­nua, Isä, tai­vaan ja maan Her­ra, sii­tä et­tä olet sa­lan­nut tä­män vii­sail­ta ja op­pi­neil­ta mut­ta il­moit­ta­nut sen lap­sen­mie­li­sil­le” (Matt.11:25) Raa­ma­tun mu­kai­nen us­ko on niin yk­sin­ker­tais­ta, et­tä sen voi omis­taa pie­ni lap­si­kin. Se on niin yk­sin­ker­tais­ta, et­tä sen voi omis­taa vie­lä heik­ke­ne­vä van­hus­kin kuo­lin­vuo­teel­laan.

Noi­na vuo­si­na, kun ajat­te­lin jo ole­va­ni us­kos­sa, mut­ta en ol­lut it­se löy­tä­nyt vie­lä elä­vän ve­den läh­det­tä – en ol­lut us­ko­nut elä­vää evan­ke­liu­mia omal­le koh­dal­le­ni -, jou­duin erään kuo­lin­vuo­teen ää­rel­le. Yri­tin tuol­loin ot­taa pu­heek­si us­ko­na­si­at, mut­ta ym­mär­sin pian, et­tei ai­ka ei­vät­kä kuo­le­van voi­mat riit­tä­neet tuos­sa het­kes­sä enää Raa­ma­tun vii­sauk­sien poh­ti­mi­seen. Avut­to­ma­na koin, et­tä mi­nul­la ei ol­lut­kaan sa­no­ja, ei mi­tään an­net­ta­vaa.

Muu­ta­ma vuo­si myö­hem­min jou­duin toi­sen kuo­lin­vuo­teen ää­rel­le. Kä­vin kat­so­mas­sa heik­ke­ne­vää iso­äi­ti­ä­ni, joka ei enää pys­ty­nyt pu­hu­maan. Olin juu­ri saa­nut pa­ran­nuk­sen ar­mon, ja mie­lee­ni tuli siu­na­ta hän­tä läh­ties­sä­ni evan­ke­liu­mil­la. Iso­äi­din koko ole­mus sä­väh­ti, kun lau­suin syn­nin­pääs­tön sa­nat. Hä­nen kas­voil­leen las­keu­tui le­vol­li­nen il­me.

Ei tar­vit­tu pit­kiä saar­no­ja. Vain yk­sin­ker­tai­set sa­nat, jois­sa on Ju­ma­lan voi­ma. Sama voi­ma, joka mi­nut­kin – it­ses­sä­ni hei­kon – pi­tää täl­lä tiel­lä.