Ke­vät ja valo. Uu­si in­to. Uu­det teh­tä­vät. Al­ku­vuo­des­ta tun­nen ole­va­ni täyn­nä ener­gi­aa.

Kun­nes maa­lis­kuus­sa ta­ju­an yh­täk­kiä ole­va­ni uu­pu­muk­sen par­taal­la. Olen­ko­han lu­pau­tu­nut lii­an mo­niin teh­tä­viin? Tai sit­ten ne vain ka­sau­tu­vat sa­maan ajan­koh­taan. On per­he ja lap­set, kaik­kein tär­keim­mät, joil­le ha­lu­ai­si an­taa ai­kaa. On työ, jon­ka ha­lu­ai­si hoi­taa hy­vin. On juu­ri ke­vääl­lä kiih­ty­vä su­vi­seu­ra­työ. On yh­teis­kun­nal­li­set luot­ta­mus­teh­tä­vät, joi­hin tai­vut­te­lu­jen jäl­keen olen läh­te­nyt mu­kaan ja jois­ta olen in­nos­tu­nut­kin to­sis­sa­ni. Mie­lui­sis­ta, mie­len­kiin­toi­sis­ta, in­toa li­sää­vis­tä elä­män eri osa-alu­eis­ta muo­dos­tuu pääl­lek­käin osu­vi­na lii­an pai­na­va yh­tä­lö.

Uu­pu­mus tu­lee mo­nes­ti yl­lät­tä­en. Olen nuo­ruu­des­sa ko­ke­ma­ni täy­del­li­sen vä­sy­mi­sen jäl­keen osan­nut ais­tia va­roit­ta­via merk­ke­jä. Mut­ta kuin­ka pai­naa jar­rua, kun eri pro­jek­tit vaa­ti­vat juu­ri nyt täy­den pa­nos­tuk­sen?

Hen­kis­tä vä­sy­mys­tä li­sää jul­ki­seen esiin­ty­mi­seen liit­ty­vä kri­tii­kin ja pil­kan koh­tee­na ole­mi­nen. Aa­vis­tin yh­teis­kun­nal­li­seen toi­min­taan mu­kaan läh­te­mi­seen liit­ty­vät ris­kit. Oli­sin­ko luon­tai­ses­ti mel­ko ujo­na ja herk­kä­nä ih­mi­se­nä nii­hin val­mis? Kun olen li­säk­si kir­joit­ta­nut Päi­vä­mie­heen blo­gia, oli­sin help­po koh­de myös us­kon­too­ni koh­dis­tu­val­le kri­tii­kil­le ja pil­kal­le. Kes­täi­sin­kö ja jak­sai­sin­ko sen?

Mi­nua on mo­nes­ti ilah­dut­ta­nut tut­ta­van tai työ­to­ve­rin sa­nat, kun he ovat yl­lät­tä­en ker­to­neet ar­vos­ta­van­sa kris­til­li­siä ar­vo­ja­ni, vaik­ka he it­se ei­vät sa­maa us­kon­nä­ke­mys­tä kans­sa­ni ja­kai­si­kaan. Toi­saal­ta olen jou­tu­nut ne­tis­sä ko­ke­maan myös ikä­viä ti­lan­tei­ta, vi­haa­kin: Syy­tök­siä kos­kien us­ko­nyh­tei­sö­ä­ni. Syy­tök­siä hen­ki­lö­ä­ni koh­taan, kos­ka edus­tan us­ko­nyh­tei­sö­ä­ni. Mitä vas­ta­ta? Kyl­lä, me olem­me syn­ti­siä ja vir­heel­li­siä ih­mi­siä. Kyl­lä, kuu­lun yh­tei­söön, jon­ka jä­se­nis­tä osa on syyl­lis­ty­nyt jopa va­ka­viin ri­kok­siin. Mut­ta sa­moin kuu­lun val­ti­oon, jon­ka kan­sa­lai­sis­ta osa on ri­kol­li­sia. Suo­men lain olen näh­nyt suo­jaa­van ih­mi­siä pa­huu­del­ta – sil­ti sitä maas­sam­me esiin­tyy. Sa­moin us­ko­nyh­tei­sö­ni Raa­mat­tuun pe­rus­tu­van ope­tuk­sen olen ko­ke­nut oi­ke­a­na, vaik­ka yk­sit­täi­set ih­mi­set sitä voi­vat käyt­tää myös vää­rin. Mo­lem­mat yh­tei­söt mer­kit­se­vät mi­nul­le hy­vää ja tur­val­lis­ta paik­kaa – maa­il­mas­sa, jos­ta en us­ko löy­ty­vän yh­tä ai­no­aa täy­del­lis­tä ih­mis­tä, yh­tei­söä tai val­ti­o­ta.

Vi­ha­mie­li­syy­den koh­teek­si jou­tu­mi­nen jät­tää ai­na jäl­kiä. Vaik­ka olin ku­vi­tel­lut blo­gis­ti­vuo­den ku­lu­es­sa tot­tu­nee­ni jo jul­ki­seen­kin pilk­kaan, olo on ol­lut vii­me viik­ko­jen ai­ka­na hen­ki­ses­ti ki­vi­tet­ty.

Näis­sä miet­teis­sä ajat­te­len lä­hes­ty­vää su­vi­seu­ra­kou­lu­tuk­seen liit­ty­vää opis­to­kurs­sia. Olen odot­ta­nut sitä yh­te­nä vaa­ti­va­na työ­teh­tä­vä­nä, mut­ta se avau­tuu­kin edel­li­se­nä il­ta­na etee­ni lä­hes­ty­vä­nä kei­das­het­ke­nä – juu­ri oi­ke­aan ai­kaan saa­pu­va­na ol­jen­kor­te­na. Jos­pa siel­lä sai­sin pa­ran­nel­la haa­vo­ja­ni, jos­pa sai­sin hei­kol­le us­kol­le­ni vah­vis­tus­ta. Jos­pa sai­sin luot­ta­mus­ta Tai­vaan Isän huo­len­pi­toon.

Us­ko­nys­tä­vien vir­kis­tä­vä vai­ku­tus al­kaa jo yh­tei­sel­lä au­to­mat­kal­la. Kak­si eri-ikäis­tä si­sar­ta tu­lee kol­men tun­nin mat­kan ai­ka­na lä­hei­sek­si. Ta­ri­noi­ta kun­kin elä­mäs­tä. Poh­din­taa Raa­ma­tus­ta. Epäi­ly­jen pur­ka­mis­ta ja vah­vis­ta­vil­la sa­noil­la toi­nen toi­sen­sa tu­ke­mis­ta.

Jäm­sän opis­tol­la vas­tas­sa äi­din syli.

Vii­mei­sen kurs­si­päi­vän ju­ma­lan­pal­ve­luk­ses­sa Sana al­kaa pääs­tä pe­ril­le si­sim­pään as­ti, ta­voit­taa jäh­met­ty­neen sie­lun­kin. Vir­si 370 osuu ja kos­ket­taa:

Nyt eh­kä huo­kaat al­la su­run:

”Jo mi­nut Her­ra hyl­kä­si.”

Vaan taas hän pois­taa mur­heen su­mun

ja olet vie­lä rak­kaam­pi.

On ai­ka tääl­lä vaih­tu­va,

myös mur­he­päi­vä lop­pu­va.

”…ja olet vie­lä rak­kaam­pi.” ää­ni mur­tuu, en­kä pys­ty lau­la­maan sä­keis­töä lop­puun. Mi­ten en ole jak­sa­nut us­koa Ju­ma­las­ta hy­vää? Pys­tyn­kö­hän kos­kaan kä­sit­tä­mään mur­to-osaa­kaan Ju­ma­lan rak­kau­des­ta mei­tä ih­mi­siä koh­taan?

Nuor­ten kuo­ro päät­tää ju­ma­lan­pal­ve­luk­sen:

”Ko­ti­ni on tai­va­has­sa, sin­ne kai­paan, ha­la­jan…”

Kuin en­ke­li­kuo­ro. Sie­lu yh­tyy lau­lun sa­noi­hin. Ja sa­mal­la taas muis­tan, mikä on kaik­kein tär­kein­tä. Kun saan tätä us­koa ol­la omis­ta­mas­sa, ei mil­lään muul­la ole vä­liä.

Työ­lään vii­kon­lo­pun jäl­keen läh­den ko­ti­mat­kal­le sie­lu vir­voit­tu­nee­na, us­ko vah­vis­tu­nee­na. Luot­ta­en sii­hen, et­tä saan hoi­taa teh­tä­viä, jot­ka Ju­ma­la on mi­nun osak­se­ni an­ta­nut.

Ei­kä pel­koa ole tuos­sa rak­kau­des­sa va­el­ta­es­sa.