– Juo­daan­ko vie­lä ruu­an pääl­le kah­vit? ky­syy vie­res­sä is­tu­van nai­sen lem­peä ää­ni.

Hiuk­sia suo­jaa­van keit­ti­ö­mys­syn al­ta kat­so­vat ys­tä­väl­li­set sil­mät, kat­sees­sa sun­nun­tai­päi­vän peh­meä valo. Us­kon­si­sar. Näi­den­kin aa­mu­päi­vän tun­tien ai­ka­na jäl­leen rak­kaam­mak­si käy­nyt. Olem­me yh­des­sä kah­den muun si­sa­ren kans­sa ol­leet aa­mu­kym­me­nes­tä rau­ha­nyh­dis­tyk­sen keit­ti­öl­lä, val­mis­ta­neet seu­ra­kun­ta­päi­vän lou­nas­ta. Tun­nel­ma on ol­lut ko­toi­sa. Syy­saa­mun sä­teet pöy­dil­lä, ah­ke­roi­vil­la kä­sil­lä, täyt­ty­vil­lä ruo­ka­va­deil­la. Te­ke­mi­ses­sä rau­ha, ar­mol­li­suus ja rak­kaus.

Nyt seu­ra­vä­en ruo­kail­tua olem­me is­tah­ta­neet keit­ti­ön jak­ka­roil­le it­se­kin jau­he­li­ha­pe­ru­na­laa­tik­koa mais­ta­maan. Kah­vi hou­kut­te­lee, mut­ta mie­les­sä on polt­ta­vam­pa­na aja­tus pääs­tä seu­ra­sa­liin kuun­te­le­maan alus­tus­ta ai­hees­ta Ju­ma­lan val­ta­kun­ta, Ju­ma­lan seu­ra­kun­ta, ja sen jäl­keis­tä kes­kus­te­lua.

– Tai­dan ru­ve­ta sii­vo­a­maan, et­tä eh­ti­si tuon­ne penk­kiin vie­lä tä­nään, vas­taan ja si­sar hy­myi­lee.

Yh­teis­tuu­min aloi­tam­me keit­ti­ön rai­vauk­sen. Pyy­hin vie­lä pöy­tiä, kun alus­tus al­kaa. On­nek­si pu­hu­jan sa­nat kuu­lu­vat työn kes­kel­le­kin. Alus­ta­ja esit­tää kes­kus­te­lua var­ten yh­den ky­sy­myk­sen jo­kai­sen poh­dit­ta­vak­si:

– Mitä Ju­ma­lan val­ta­kun­ta juu­ri si­nul­le hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti mer­kit­see?

Kaik­kea. Se mer­kit­see kaik­kea, vas­taa ää­ni mie­les­sä­ni. Het­keen en näe pin­to­ja, joi­ta pyy­hin. Su­mua sil­mis­sä. Kah­vi­tus­ryh­mään saa­pu­nut nai­nen esit­tää jon­kin käy­tän­nön ky­sy­myk­sen, ja yri­tän saa­da ää­ne­ni va­kaak­si, rä­py­tel­tyä su­mun sil­mis­tä­ni pois.

Pian voin jät­tää hius­mys­syn ja esi­lii­nan nau­laan. Vil­kai­sen ten­na­rei­ta­ni ja ar­ki­vaat­tei­ta­ni, mut­ta pää­tän sil­ti roh­je­ta py­hä­a­suis­ten seu­ra­vie­rai­den jouk­koon. Saan is­tah­taa penk­kiin le­pää­mään. Siir­tyä Mar­tas­ta Ma­ri­an osaan. Jee­suk­sen jal­ko­jen juu­rel­le kuun­te­le­maan.

Tu­tut us­kon­vel­jet käyt­tä­vät roh­ke­as­ti pu­heen­vuo­ro­ja, tuo­vat esiin yh­tei­siä tun­to­ja. Eräs mää­rit­te­lee val­ta­kun­nan ja seu­ra­kun­nan eroa. Ju­ma­lan val­ta­kun­ta on aja­ton ja ikui­nen, hen­gel­li­nen. Sen ra­jat kul­ke­vat us­ko­vais­ten sy­dä­mes­tä sy­dä­meen. Seu­ra­kun­ta taas on täs­sä ajas­sa ole­vat us­ko­vai­set. Raa­ma­tun mu­kaan Kris­tus on seu­ra­kun­nan pää, seu­ra­kun­ta on Kris­tuk­sen ruu­mis (Ef.1:22-23): nii­tä ei voi erot­taa. Joka ha­lu­aa löy­tää Ju­ma­lan val­ta­kun­nan, hä­nen on löy­det­tä­vä en­sin Ju­ma­lan seu­ra­kun­ta.

Kai­van kas­sis­ta­ni esiin muis­ti­vi­hon ja lai­tan ylös mie­leen nou­se­via aja­tuk­si­a­ni. Sil­tä va­ral­ta, jos tu­li­si tun­ne, et­tä mi­nun­kin pu­heen­vuo­ro­a­ni tar­vit­tai­siin. Jos an­net­tai­siin roh­keus sa­lin eteen kä­vel­lä. Mitä Ju­ma­lan val­ta­kun­ta ja Ju­ma­lan seu­ra­kun­ta mi­nul­le mer­kit­se­vät?

Koti. Se on en­sim­mäi­nen sana, joka il­mes­tyy vi­hon si­vul­le. Mil­tä tun­tui­kaan löy­tää koti – äi­ti, Isä, sis­kot ja vel­jet – kun oli har­hail­lut vuo­si­kym­me­net yk­sin maa­il­mal­la! Kun oli ha­puil­lut pi­me­äs­sä ja löy­tä­nyt va­loon. Sil­lä vaik­ka sie­lun­vi­hol­li­nen saa epä­us­koi­sen elä­män näyt­tä­mään hou­kut­te­le­val­ta, sii­nä elä­mäs­sä ei ole oman ko­ke­muk­se­ni mu­kaan mi­tään ka­deh­dit­ta­vaa.

Isä tuli mi­nua vas­taan jo ko­din ul­ko­puo­lel­le. Ai­van niin kuin tuh­laa­ja­po­jan isä­kin. Ju­ma­la tuli vas­taan ja ker­toi ar­mon kuu­lu­van mi­nul­le­kin. Mut­ta vas­ta Ju­ma­lan val­ta­kun­nan saar­nas­sa sain tuon an­teek­si­an­ta­muk­sen omal­le koh­dal­le­ni omis­taa. Vas­ta kun olin löy­tä­nyt seu­ra­kun­ta­äi­din, ja saa­nut siel­lä lau­su­tun syn­nin­pääs­tön sa­nal­la syn­tyä uu­del­leen.

Ja sen jäl­keen mi­nul­la oli yh­täk­kiä myös si­sa­ruk­sia. Mi­nul­la oli ai­em­min­kin ol­lut lä­hei­siä us­ko­nys­tä­viä, kir­kon raa­mat­tu­pii­ris­sä käy­viä nai­sia, mut­ta kos­kaan en ol­lut aja­tel­lut hei­tä si­sa­ri­na­ni. Ah­taas­ta por­tis­ta käy­ty­ä­ni aloin näh­dä sa­mal­la ta­voin us­ko­vat ih­mi­set heti si­sa­ri­na ja vel­ji­nä, vaik­ka en hei­tä edes vie­lä tun­te­nut.

Jouk­ko, joka ulos­päin oli vai­kut­ta­nut hy­vin vir­heel­li­sel­tä ja hal­val­ta, al­koi­kin lois­taa sil­mis­sä­ni kau­nii­na ja ää­ret­tö­män rak­kaa­na. Vas­ta nyt ym­mär­sin ver­tauk­sen pel­toon kät­ke­tys­tä aar­tees­ta (Mat.13:44). Ai­em­min olin kyl­lä ym­mär­tä­nyt jo­ten­kin sen aar­teen, mut­ta pel­toa en ol­lut ym­mär­tä­nyt. Täs­sä ih­mis­jou­kos­sa oli nyt se hal­van­nä­köi­nen pel­to, joka piti os­taa ko­ko­naan, jos ha­lu­si aar­teen omak­seen saa­da.

äi­ti. Se on seu­raa­va sana, joka si­vul­le on muo­dos­tu­nut. Kun olin löy­tä­nyt Ju­ma­lan val­ta­kun­nan ja saa­nut tun­tea seu­ra­kun­ta­äi­din hel­mas­sa rak­kaut­ta ja hoi­vaa, täy­del­lis­tä an­teek­si­an­ta­mus­ta Jee­suk­sen ni­mes­sä, syn­tyi ai­van it­ses­tään halu ol­la kuu­li­ai­nen äi­din ope­tuk­sil­le, neu­voil­le ja va­roi­tuk­sil­le – seu­ra­kun­nas­ta kuu­lu­val­le Isän ää­nel­le, Py­hän Hen­gen ää­nel­le. Syn­tyi sy­dä­men halu saa­da säi­lyt­tää us­ko hy­väs­sä ja louk­kaa­mat­to­mas­sa omas­sa­tun­nos­sa.

Seu­ra­pu­hei­ta kuun­nel­les­sa­ni olen huo­man­nut ajat­te­le­va­ni: ”Tuo on tot­ta, juu­ri noin mi­nä­kin ajat­te­len! Ja noin sa­noo myös Raa­mat­tu.” En ole ko­ke­nut, et­tä joku ker­toi­si mi­nul­le ul­ko­a­päin mi­ten tu­li­si elää, vaan Py­hän Hen­gen mu­kai­nen ope­tus vas­taa sy­dä­mes­sä asu­van hen­gen ään­tä. Kos­ka mi­nus­sa yhä on myös van­ha osa, ”liha”, joka ei ole teh­nyt pa­ran­nus­ta, koen tar­vit­se­va­ni jat­ku­vas­ti an­teek­si­an­ta­muk­sen evan­ke­liu­mia ja Ju­ma­lan sa­nan neu­vo­ja kil­voi­tuk­sen mat­kal­le.

Ker­taa­kaan kah­dek­san vuo­den ai­ka­na ei ole mie­les­sä­ni käy­nyt ka­tu­mus kai­dan tien va­lit­se­mi­ses­ta. Päin­vas­toin: en juu­ri mi­tään niin toi­voi­si kuin sitä, et­tä oli­sin koko ikä­ni saa­nut – ar­mon an­ta­min voi­min – Py­hän Hen­gen neu­vo­jen mu­kaan va­el­taa. Et­tei oli­si tar­vin­nut maa­il­mas­sa kol­hia it­se­ään jo­kai­seen ki­veen, vaan oli­si koko elä­män­sä saa­nut elää Ju­ma­lan tah­don mu­kaan.

Kuun­te­len vel­jien pu­heen­vuo­ro­ja. He sa­noit­ta­vat aja­tuk­si­a­ni, ja kir­kas­ta­vat omal­la elä­män­ko­ke­muk­sel­laan ja Raa­ma­tun koh­dil­la Ju­ma­lan val­ta­kun­taa: ”Kat­so, Ju­ma­lan maja ih­mis­ten kes­kel­lä!” (Ilm. 21:3.)

Lo­puk­si yk­si si­sa­ris­ta pi­tää pu­heen­vuo­ron. Hän muis­tut­taa, mi­ten tär­ke­ää on pyy­tää myös yk­si­näi­siä ja muu­al­ta muut­ta­nei­ta si­sa­ria ja vel­jiä ky­lään. Et­tei ku­kaan jäi­si Ju­ma­lan jou­kon kes­kel­lä epä­huo­mi­os­sa yk­sin. Sil­lä yk­sin ei ku­kaan jak­sa tai­val­taa.

Vii­mei­nen pu­heen­vuo­ro on muis­tu­tus sii­tä, kuin­ka me us­ko­vai­set olem­me omal­ta puo­lel­tam­me in­hi­mil­li­siä, ereh­ty­väi­siä, ta­val­li­sia syn­ti­siä ih­mi­siä, jot­ka tar­vit­se­vat jat­ku­vas­ti an­teek­si­an­ta­mus­ta ja Ju­ma­lan sa­nan neu­vo­ja. Me tar­vit­sem­me jat­ku­vas­ti muis­tu­tus­ta tär­keim­mäs­tä käs­kys­tä: ra­kas­ta Ju­ma­laa yli kai­ken ja lä­him­mäis­tä niin kuin it­se­ä­si.

Kä­te­ni ei nou­se pyy­tä­mään pu­heen­vuo­roa. Mut­ta heik­ko­na ja ar­ka­na se nou­see pyy­tä­mään alus­ta­jan lop­pu­pu­heen­vuo­ron ai­ka­na evan­ke­liu­mia omal­le koh­dal­le.

Ar­mos­ta saan ol­la tätä ih­meel­lis­tä val­ta­kun­taa asu­mas­sa. Van­hurs­kaut­ta, rau­haa ja iloa Py­häs­sä Hen­ges­sä omis­ta­mas­sa. Muis­ti­vih­ko­ni si­vul­le on ker­ty­nyt vain ha­pui­le­via sa­no­ja. Avut­to­mia yri­tyk­siä. Kuin­ka ker­toa sa­vi­kie­lin? Vii­mei­sel­lä ri­vil­lä lu­ke­vat sa­nat:

Aar­re. Pel­toon kät­ket­ty aar­re. Suu­rin aar­re, mitä voi omis­taa.

”Ja sa­man aar­teen myös muil­le soi­sin,

oi, kun­pa heil­le sen an­taa voi­sin,

niin et­tei yk­si­kään huk­kui­si,

vaan tai­vaan au­tuu­den pe­ri­si.”

SL 61:5